Minäkin siirryin maalaustaiteen puolelta keskittymään sarjakuviin osittain siksi, että sitä sisältöä ja kerroksellista ilmaisua, jonka olin sullonut yhteen kuvaan, ei kovin moni sieltä osannut punoa auki - sarjakuvassa tietyssä mielessä voi saman asian levittää pitemmälle kuvasarjalle, ja saa aikaulottuvuuden ja tarinallisuuden kaupan päälle.
Tein maalauskoulun kirjallisen lopputyön juutalaisesta uskonnollisesta kuvakielteisyydestä- siinä vaiheessa ahdisti kultuurimme kuvan ylikäyttö, ja juutalaisessa kuva-askeesissa oli oma houkuttavuutensa, ja erityisesti hengellisessä mielessä. Pitihän Sokrates/Platonkin ihmisen tekemiä kuvia vähäarvoisina, ja näistä kahdesta kulttuurimme alkujuuresta juontaa ehkä jotain kirjallisorientoitumisesta ja kuvakielteisyydestä, joskin jossain vaiheessa kuva on ottanut ylivallan ja kirjallisuus jäänyt jonkin "eliitti"porukan nurkkakunnaksi.
Kumpi on parempi, vai molempi, on tietysti ihan jokaisen henkilökohtaisten arvojen, mieltymysten ja tottumusten mukaista. Kyllä minä ymmärrän, että ihminen joka on suuntautunut kirjallisuuteen, voi elokuvat tai sarjakuvat vaikuttaa pintapuolisilta tai vaan vaikeilta ymmärtää, toisaalta yhä suurempi osa nuorista ymmärtääkseni kasvaa ihmisiksi joiden arkielämään ei iltasanomia raskaammat tekstit kuulu.
Kuvan ja sanan johdattamista yhteen on uusi graafinen kulttuuri tehnyt hyvin paljon, ihan siksi että se on nopeaa ja saa viestin perille - kuva herättää mielenkiinnon ja luo mielikuvan, teksti välittää konkreettisen sanoman. Jokin siitä yhteistoiminnallisuudesta voisi viitata siihen ettei sarjakuva ole se kuoleva viihdemuoto miksi sitä monasti ollaan voivoteltu. Minusta sarjakuva olisi mitä luontevin kultuurinmuoto audiovisuaalisen median ohella.
Kiasman flirttailu "ajanhermolla" olevien kulttuurimuotojen kanssa on minusta lähinnä säälittävää, joidenkin teknoflyerien esittely, ja mitä lienee rullalautailutapahtumia siellä on sponsoroitu... "katutaidetta" olisi ihan kiva joskus päästä todistamaan, epämääräiset suttutekstit sitä eivät ole, eikä edes taikkilaisten tarrat. Jonkin idean esilletuomista kyllä, mutta minun kirjoissani ei taide-sanaa tarvitsisi kaikenmaailman meikkajien ja iskelmälaulajien käyttää, eikä tagien tekijöiden. Minussa on pisara greenbergiläisyyttä. sitä en kiellä, vaikka toisaalta minusta niillä taiteen ja populaarikulttuurien rajoilla ei sinänsä ole väliä, etteikö molemmissa voisi saavuttaa tunne-elämyksiä, ajatuksia, viihdytystä. Tekijä valitsee mediansa tarpeidensa mukaan. Ja vastaanottaja omien hetkellisten mieltymysten ja tarpeidensa mukaan, kulloisellakin hetkellä.
