Kirjoittaja Aihe: Tarinan lopettamisesta...  (Luettu 22917 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Jukka

  • Jäsen
  • Viestejä: 842
Vs: Tarinan lopettamisesta...
« Vastaus #60 : 11.09.2007 klo 14:47:40 »
Osuva lainaus Petri Tammiselta:
"Jos vaikealta tuntuu lopettaminen, tarkista onko juttu pari riviä aiemmin jo loppunut."

Kyse on kirjoittamisesta, mutta jos rivin paikalle vaihtaa ruudun niin pätee yhtä lailla sarjakuvaan.

Antti Värtö

  • Jäsen
  • Viestejä: 86
Vs: Tarinan lopettamisesta...
« Vastaus #61 : 14.09.2007 klo 15:16:19 »
Monen lopetuksen kaava on houkutteleva itsekin pidän (toisinaan) romaanien viimeisestä luvusta jossa kerrataan mitä myöhemmin henkilöille kävi, kenestä tuli Andorran sulttaani ja kenestä kenkälusikka.
Sarjakuvamuodossa en ainakaan äkkiseltään muista tätä keinoa käytetyn.
Ei ainakaan usein ole käytetty. Nettisarjakuva Inverloch on juuri päättymässä ja sen viimeiset sivut ovat olleet tämänkaltaisia yhteenvetoja päähenkilöiden myöhemmistä tapahtumista. Toista esimerkkiä ei sitten tulekaan mieleen.

Tämänkaltainen loppuyhteenveto on vaarallinen lopetus, koska helposti kirjailija silloin tuhoaa avoimeksi jätetyn tarinan mystiikan. Silloin lukijalle ei anneta samanlaista mahdollisuutta kuvitella, mitä tarinan henkilöille sitten kävikään.  Joskus yhteenvedot toimivat, toisinaan eivät.

noir

  • Uusi jäsen
  • Viestejä: 2
Vs: Tarinan lopettamisesta...
« Vastaus #62 : 26.09.2007 klo 15:54:59 »
Itse pidän ajatuksesta aloittaa tarina sen lopusta, missä päähenkilö selittää miten
hän joutui siihen tilanteeseen ja aloittaa sen selostaen alusta asti.
Aika harvinainen metodi (ainakin luulen niin) mutta kuitenkin..

J.K. Myös alun mielestäni pitäisi olla traaginen (jos ei ole huumori, tai yhden sivun
strippi) ja lopun onnellinen.
Hmph.. Aika sekavaa..


hdc

  • Architectus urbis caelestis
  • Jäsen
  • Viestejä: 2 452
Vs: Re: Mrrh.. Miten se loppuu?!
« Vastaus #63 : 01.07.2010 klo 12:58:30 »
Lopetuksen keksiminen ensin ei taida olla kovin yleistä. Voi käydä niinkin ettei ole enää kutkuttavaa kertoa kun itse tietää lopun. Entä jos kerrontaan upotessa alkaa mielikuvitus tuottaa herkullista materiaalia joka johtaa toisaalle?

Sitten kai pitää mennä siihen toiseen suuntaan. Eikös "kill your darlings" ole ihan yleisesti kannatettava tekemisen periaate, ettei pidä liikaa takertua mihinkään ratkaisuun jos se toinen kuitenkin on parempi?

Muistelen Don Rosan joskus kommetoineen kirjoittavansa yleensä tarinan alusta puoliväliin, sitten hyppää loppuun ja etenee sieltä sitten takaperin puoliväliin...
Tarinan aloittamista lopetuksella en muista juurikaan nähneeni sarjakuvissa, elokuvissa tuota on kyllä käytetty...ainakin American Beauty and Sunset Blvd. alkavat molemmat päähenkilön kuolemalla, ja sitten alkavat keriä niitä tapahtumia jotka johtavat siihen.

Toinen muissa taidemuodoissa käytetty keino jota en muista sarjakuvissa juuri nähneeni on rehellinen deus ex machina, siis sellainen savukonein ja vilkkuvin valokirjaimin varustettu jonka tarkoitus on kaikessa keinotekoisuudessaan alleviivata sitä että ratkaistava ongelma on itse asiassa mahdoton ratkaista. Vesitettyjä versioita toki on nähty...niiden alkuperäisten antiikin tragedioiden ohella suosittelen kiinnostuneille F.W.Murnaun elokuvaa Viimeinen mies, jonka alkuperäiseen synkkään lopetukseen (päähenkilö kuolee) vaadittiin muutosta ja onnellista lopetusta. Murnau laatikin sitten todella aggressiivisen päivänpaisteisen epilogin leffalle, osa katsojista inhoaa tuota lopetusta mutta minusta se on nerokas juuri tuolla deus ex machina -tavalla.
Myös parissa Shakespearen komediassa on tullut vastaan varsin hirtehisiä onnellisia lopetuksia...
Avoimia lopetuksia noissa ratkaisemattoman ongelman tarinoissa on sitten nykyään enemmän käytetty. Docin tässä ketjussa aloittaman lohikäärmetarinan voisi vaikkapa päättää päähenkilön päätökseen surmata lohikäärme, mutta jättäen avoimeksi kysymyksen pystyykö päähenkilö tähän, tai kuvitteleeko oikeasti edes pystyvänsä...Veljeni Leijonamieli -lopetus siis.

Mitäs näitä on...Tinttien lopetukset ovat kyllä kaikessa neutraaliudessaan pääsääntöisesti hienoja, erityisesti juuri tuo Picarot. Kirjallisuuden puolella sellainen joka sai haukkomaan henkeä oli Yukio Mishiman Aaltojen pauhu, kirja joka on melkein kokonaan sellainen herttainen pastoraaliromanssi, ihan luettava muttei mitenkään ihmeellinen...kunnes viimeinen lause täydellisenä tyylirikkona tarjoaa yllättävän näkökulman koko edeltäneeseen tarinaan. (ja ei, se ei ole mikään tylsä "kaikki olikin vain unta").