Luin nyt uusimman, Astérix et le griffon, ja kyllä sen nostan näiden uusien albumien kärkipäähän.
Kuukausi sitten tuli vihdoin luettua se edellinen, Vercingetorixin tytär, ja siinä oli kiva idea ja jotain kivoja elementtejä mutta ei se nyt oikein päätynyt mihinkään, idean käyttö jäi puolivillaiseksi.
Tässä Griffonissa siis matkataan itään, sarmaattien maille (vaikka miljöö vaikuttaakin enemmän Siperialta, eli historiallisuus ei ole taaskaan ihan ykkösprioriteetti): maantieteilijä Terrinconus (jonka asiantuntemus ehkä vastaakin historiaa) on vakuuttanut Caesarille tietävänsä siellä olevan aarnikotkan (ja tämän vahvistaa vangittu sarmaatti-amatsoni), ja Caesar vakuuttuu sellaisen olevan mainio peto sirkushuveihin ja valtuuttaa Terrinconuksen sellaista hakemaan, legioonan kanssa. Sarmaattien shamaani taas kutsuu apuun vanhan tuttavansa, gallialaisen druidin...
Ja tämmöttistä luvassa: https://www.asterix.com/en/new-asterix-album-one-page-as-an-appetiser/
Tätâ sivua ei ole albumissa, mutta vähän mennään sen mukaan kuin se olisi ollut, gallialaisten osuus tarinasta alkaa ilman pohjustusta kun nämä ovat jo matkalla...ja vaikka tarina on aika suoraviivainen niin tuntuu että albumi olisi hyötynyt muutamasta lisäsivusta. Mutta tällä kertaa juoksutusta tehdään enemmän pohjustuksessa, tapahtumat paikan päällä rullaavat paremmin (kerronnassa on maksimaalisuutta, mukana on lukuisia juttuja jotka eivät sinänsä liity oikein mihinkään tai joita ei sen laajemmin käsitellä kuin ehkä kohtauksen verran, mutta ça va)
En vertaile Goscinnyn aikaan, koska Ferri ei kirjoita kuin Goscinny, mutta tästä tuli kuitenkin olo että Ferri on kirjoittanut kuin Ferri, mikä on myös hyvä tavoite. Ja Conradin taide on nättiä, kuten aiemminkin. Albumista tuli hyvä fiilis ja naurujakin herätti muutamia, kelpaa.
Aarnikotka
ei ole myyttinen peto, vaan ikijään läpi kuultava dinosauruksen ruumis.
Ja merirosvot
ovat mukana yhden ruudun verran: "samaan aikaan kaukana kaukana täältä" chillailevat laivan kannella, kun on niin rauhallista.