Maison Ikkoku on Rumikon paras työ. Tarinan kesto on useita vuosia (5? 6?) ja koko homman keskustassa on pojan rakkaus naiseen ja kilpailu kuolleen aviomiehen kanssa.
Kun lukee 14 Viz-kokoelmaa läpi, tarinan kokonaiskestoksi saa seitsemän vuotta. Osa sarjan viehätystä on juuri tuo pitkä aikajänne, jossa tietyt asiat, kuten Kyokon vuosittainen vierailu miehensä haudalla ja lomakaudet luovat tarinaan toistoa. Lopulta hahmot kuitenkin kehittyvät ja kulkevat elämässä eteenpäin; alkusarjan aikana Godai yrittää päästä yliopistoon, loppusarjan aikana Godai tuskailee työelämän kanssa.
Reaaliajassa ei kuitenkaan kuljettu samaan tahtiin, vaan Takahashilta kului sarjan tekemiseen vähemmän aikaa. Muistinvaraisesti heitettynä hän taisi luoda sarjan vuosina 1984-1987.
MI on siitä hauska sarja, että Takahashin piirrostyyli kehittyi tuona aikana eniten. Alku-uran tyyli (Urusei Yatsura) kehittyi lähemmäs nykytyyliä, joka vakiintui Ranman aikana. Sääli, ettei Takahashi enää epäonnistuneen One Pound Gospelin jälkeen ole yrittänyt ihmissuhdesarjan parissa. Itse en jaksanut Ranman hulluttelua alunperin kuin puoleenväliin asti, Inu-Yashaa vain ensimmäiseen kokoelmaan saakka.
Ja täytyy todellakin myöntää, että Maison Ikkoku on käsittämättömän puoleensavetävä sarja. Omalla kohdallani se on saavuttanut paikkansa kaikkien aikojen tärkeimpänä sarjakuvana. Tähän on kuitenkin varmasti vaikuttanut se, että oma opiskeluaikani osui juuri siihen saumaan, kun Viz julkaisi tuskallisen hitaasti kokoelmiaan. Tällöin samaistuminen Godain sympaattiseen hahmoon oli helppoa. Mutta ei sillä, sarjalla on omia ansiota useammankin sarjan tarpeisiin. MI on siitä harvinainen, että se sai jopa minunkaltaiseni tosikon nauramaan useaan kertaan ääneen ja pariin otteeseen herkistymään, mikä jo kertoo jotakin.
