Nuorena kaikki tuntui rankemmalta!
Kieltämättä Petri Hiltunen on niitä sarjakuvantekijöitä, jotka ovat aikanaan ylittäneet mahdollisuuksien rajoja minun maailmassani: »Ai tämmöistäkin sisältöä osaavat sarjakuvantekijät ajatella, ja kustantajat vielä suostuvat sitä painamaan?»
Tämä siis tapahtui todellisuudessa, jossa tavallisia sarjakuvia olivat edustaneet Aku Ankka, Maailman vahvin Nalle ja, takautuvasti ajatellen, suunnilleen kaikki Ruutu/Non stop/Zoom ‑kelpoiset tuotteet (eivät niinkään supersankarisarjakuvat).
Pitäisipä muuten joskus koota luetteloa näistä rajojen rikkojista. Aika monet tulivat vastaan kirjaston hyllyillä, eli ei niiltä yritetty lapsia kaikin keinoin varjella.
Äkkiseltään mieleen tulevat Altan (kaikki vähät teoksenpätkät, jotka lapsuuteni aikana luin), Charles Burns (El Borbah), Franquin (Mustat sivut), Mauri Kunnas (Kotlant jaarti, monin paikoin; Nyrok city, joskus), Lauzier (Elämän pirstaleita), Liberatore ja Tamburini (Ranxerox New Yorkissa), Hugo Pratt (Corto Maltese, paikoitellen), Matti-Pekka Ratia (erityisesti Levottomat nuket), Paolo Eleuteri Serpieri (Druuna), Benoît Sokal (Ankardo)...
Ohhoh, onhan noita. Kun sikermää katselee, niin Hiltunen sijoittuu selvästi vähemmän šokkiarvoa tavoittelevaan ja enemmän pohdiskelevaan päähän, seuranaan muitten muassa Pratt ja osa Lauzier’n teoksista. Tämä on kehu, jos jollekulle jäisi epäselväksi. Eräiltä osin voisi jopa sanoa, että minulle Petri Hiltunen oli Lewis Trondheim kauan ennen Lewis Trondheimia.
Toisaalta Hiltunen on mässäillyt rajuilla aiheilla (Goretta, Hysteria), mutta sitä osaa hänen tuotannostaan pidän jossakin määrin irrallisena erikoisuutena – samoin kuin toiseen ääripäähän sijoittuvaa Väinämöisen paluuta.
Ei niin, etteikö pornografiaa tai kauhua saisi ja jopa pitäisi tuottaa. Itse kuitenkin olen kiitollisempi Ontoista kukkuloista ja Praedorista kuin Gorettasta.
