Luinpa minäkin "Laulun yön lapsista". Yritetään arvostella...
PIIRROS: Tuttua Hiltusen tyyliä niin hyvässä kuin pahassakin. Äijän perusongelmat (kasvonilmeiden ajoittainen kankeus, anatomiavirheet) ovat yhä läsnä, mutta kukapa täydellisyyteen yltäisi?
JUONENKULJETUS: Hiltusen tapa kuljettaa tarinaa on kuin töyssyinen maantie. Eteenpäin syksytään hurjaa kyytiä ja yhtäkkiä - tömps! kliseinen tai tyylirikkoinen kohtaus rikkoo ekstaattisen kiidon. Tällä kertaa häiriinnyin kohtauksesta, josta optrishnik-sankarit lahtaavat ruhtinas Shulginin miehet. Mieleen tuli Hong Kong -mäiske tai lakoninen samurai-sarjakuva, kohtaus ei istunut kokonaisuuteen. Mutta kukapa täydellisyyteen yltäisi?
EPOOKKI: Bueno! Hiltunen on todella nähnyt vaivaa 1500-luvun Venäjän visualisoimisessa. Käytössä ollut lähdekirjallisuus on selvästi ollut korkeatasoista - ja ilmeisesti englanninkielistä. En osaa venäjää, mutta kielenhuollollisena pilkunviilaajana häiriinnyin kohdasta, jossa miekkasankarit ilmoittavat kuuluvansa oprichnk-joukkoihin. Eikön tuon suomessa pitäisi olla opritshnik? Venäjää translitteroidaan suomeksi eri tavalla kuin englanniksi, eikä suomalaisissa translitteroinneissa tietääkseni koskaan esiinny c-kirjainta.
Mutta kukapa täydellisyyteen yltäisi?
JUONI: Uskoin jo nähneeni vampyyritarinoita yhden liikaa, mutta Hiltunen osoitaa, että raikkaalla lähestymistavalla saadaan koinsyömätkin aiheet eläviksi.
Kyllähän juonen lähtökohdat sinänsä olivat aika peruskamaa: sankarikolmikko matkaa kohti Pimeyden Valtakuntaa ja välillä koetaan väijytyksiä. Aiheen siirtäminen venäläismiljööseen kuitenkin oli loistava valinta ja loppuratkaisu oli kerrankin omaperäinen.
Albumin sivumäärä voi olla kustantajastakin kiinni, mutta itse olisin voinut lukea stooria ainakin 15 - 20 sivua pitempään. Tarinan tempo oli minun makuuni vähän turhan kireä. Kohtauksia ei olisi tarvittu yhtään enempää, mutta juoni olisi voinut edetä hieman hitaammin. Lisäsivuilla tarinaan olisi saanut enemmän dialogia sekä tunnelmaa syventävää taustoitusta ja maisemakuvausta. Tarinan hahmoihin olisi mielellään tutustunut läheisemminkin ja loppupuolen epätodellisessa tunnelmassa olisi voinut viipyillä pidempään.
Eli tämmöisiä sarjakuva-amatöörin mietteitä tällä kertaa.
Kyllä suomalainen sarjakuva Hiltustakin tarvitsee.
