Täällä on puhuttu käsin tehdystä Navasta, sen idea on tuttu taiteilijakirjoista ja esimerkiksi postitaiteesta jo 80-luvulta. Sen järkyttävämmästä asiasta ei ole kyse. Suomessa ja suomalaisessa sarjakuvassa vaan keksitään uudelleen näitä taideasioita. Samalla kun keksitään tietenkin myös ihan uusia taidejuttuja.
Uusi on uutta ja sillee tavallaan mielenkiintoista. Uuden keksiminen on myös tärkeätä. Kuten jo aiemmin totesin, vain aika näyttää, mikä jää. Arvon asettaminen uudelle (nimen omaan taiteessa) on ehkä nykyään mennyt vähän kummalliseksi. Henkilökohtaisesti myös arvon asettaminen harvinaiselle hieman kummastuttaa. Ymmärrän kyllä logiikan, vaikka en ajattelekaan samoin. Nykyajan versio tästä ajatuksesta on se, että luodaan keinotekoisesti harvinaista/uniikkia. Taiteen kaupittelussahan ideana olisi kai, että (taiteellinen)laatu olisi se mikä määrää hinnoittelun?!
Aikamme arvostaa uutta mm. mainonnan luomien mielikuvien kautta. Uutuuden viehätys hiipuu kuitenkin yhä nopeammin ja nopeammin. Klassikoista ja historiasta ei niin väliä. Ratkaisu tässä höykytyksessä on nimittäin: juostaan nopeammin.
Silkkipaino on uniikin ohella toinen taidepuolen "kikka" joka on tullut sarjakuvaan. Joku ehkä muistaa vielä ajan kun käsityö (siis leikkaa+liimaa, puuvärit ja silkkipaino) oli sarjakuvantekijälle vain keino tuottaa värillisiä kansia. Offset nimittäin maksoi, ja maksaa, pieninä painoksina maltaita. Muuten lehdet (omakustanteistahan tässä säikeessä puhutaan) olivat normaaleita omakustanteita. Tällaisen lehden hinta oli samaa luokkaa kuin muidenkin omakustanteiden ja sisältö sitä samaa "paskaa" kuin muillakin.
Nyt omakustanteita tekevät myös taiteilijat jotka haluavat käsityöllä mahdollisesti luoda tuotteelle lisäarvoa. Jotka mahdollisesti yrittävät elää taiteellaan. Yleistaiteellinen lähestymistapa tuottaa heille ainakin tyydytystä. Pelissä voi olla, ja usein onkin taiteellista kunnianhimoa.
Sarjakuva taas voi olla tekijälle tai yleisön edustajalle ensi sijaisesti esteettinen taideesine... tai sitten se voi olla esteettinen esine perinteisemmällä tavalla.
Sisältönä voi olla kauneuden (myös ruma voi olla kaunista) lisäksi oivallus tai tarina tai parhaassa tapauksessa molempia. Ja esimerkkejä kun kaivattiin, niin eipä sellaista kokonaisesteettisen kertomuksellisen pakettia juuri omakustanteistä löydy. Likimpänä minun kirjoissani on Tommin Glömp 5. Muitakin kyllä on mutta eipä just nyt tule mieleen. Kuten todettiin ihmisillä on erilaisia estetiikan tajuja...
Lukijalta voidaan odottaa aktiivisuutta, "sivistystä", kouliintunutta silmää visuaalisuudelle, lajityyppien ja parodisten elementtien sekä typografisten viittausten tunnistamista, yms. Tai sitten voidaan pyrkiä tekemään näppärää ja toimivaa viihdettä. Lisäksi on mukana Camp taso. Mitä jos DK2 onkin campia (vrt. 60-luvun Batman)? Mitenkään muuten itse en oikein kykene sitä ymmärtämään.
Ja Neiti Pelokkaasta vielä. Neiti Tärkeää en ole lukenut, miksiköhän...
Olen ymmärtänyt, että se puhuttelee (naisia?) samastumisen kautta. Lukija tunnistaa siinä kuvatut tunteet ja voi peilata niitä omaa kokemusmaailmaansa vastaan. Ehkä jopa käsitellä omia valintojaan uudessa valossa. Syntyy arvostusta tekijää kohtaan joka oli tullut kiteyttäneeksi olemisen tärkeimpiin kuuluvia pointteja. Lukijala ei tässä tapauksessa ole tarvetta kokea esteettistä tyydytystä (ainakaan kovin korkeatasoista esteettistä elämystä siitä ei saa revittyä irti sokea Reettakaan!). Siinä mielessä tämä rinnastuu romaaniin, jossa vain harva fiilistelee typografialla.
Minä en Neiti Pelokkaan hohtoa ymmärrä. Minusta se on yhdeällä sanalla kökköä. Kokonaisuus ei ole mielestäni romaani (niinkuin kustantaja väittää), ei edes viiden pennin romaani! Mutta niinpä vaan kai Penguin Books on juuri kyseisen tuotteen pullauttanut ulos hieman isommille markkinoille. Onko siis keisarilla vaatteita vai ei? Onko tämä edes tärkeä kysymys, vai riittäisikö se että raha liikkuu?