Toinen viikonloppu ohitse, ja käytännössä koko supersankarilehtikokoelma myyty.
Sanon tämän rehentelyn sijaan ihan sillä, että näinä maailmanaikoina joku hätätilassa pystyy ainakin pääkaupunkiseudulla muuttamaan sarjakuvakokoelmansa leipään ja maitoon. On siis täysin puppua, että sarjakuvan myyminen olisi vaikeaa, kun sitä tullaan juoksujalkaa ostamaan kotiovelta. Oikeasti tällä valitusvirrellä tahdotaan sanoa, että on vaikea tehdä sarjakuvilla voittoa tai edes saada omiaan takaisin, mikä on aivan eri asia.
Supersankarilehteä on todella saanut pakata laatikoihin kuin sitä ei olisi ollut enää vuosiin missään tarjolla. Kertoo se varmasti jostain kohtaamisongelmasta vähintään Espoossa, mutta sillä välillä kun yksi yrittää tinkiä hintoja on kaksi ehtinyt jo ostaa kaiken.
Osaltaan tietysti kyse on siitä, että olen mielestäni saanut lukuarvona täyden hyödyn suurimmasta osasta kokoelmaani, enkä ollut puristamassa keneltäkään viimeisiä euroja, vaan mieluumin painoin kappalehinnan alas ja ajattelin sarjakuvien tuottavan lukuiloa jälleen toisille. Todennäköisesti ero lopputulokseen toisella taktiikalla olisi jäänyt kapeaksi. Sitä voi myydä pienen osan kovalla hinnalla, mutta sitten suuri osa jäisi myymättä. Kun saa suuria määriä lehtiä menemään kerralla, riittää alhainenkin kappalehinta ja on mukavampi työntää lehtiä myötäjäisinä ostajan kainaloon kuin takaisin kaappien perille.
Sellaisia huomioita voisin nostaa esiin, että käytännössä kaikki "suurostajat" ovat tulleet Kvaakin kautta. Sekä euro- että kappalemäärissä kaula on huomattava, eikä jäljellä olevan kokoelmani arvo voi enää ykköstilaa muuttaa.
Kahden viikonlopun välissä muutin myös sarjakuviani rahaksi tai PS4-peleiksi sillä perusteella, että ne olivat arvokkaita kappalehinnaltaan ja siksi perusvaikeita tai hitaita myydä, mutta divarilla vakioasiakaskunnan ansiosta on merkittävästi pidempi käsi. Kun divari tarjosi kovakantisista Vartijoista kaksi (2) euroa, kiitin kohteliaasti ja lähdin toisaalle. Tällaisia ei pidä ottaa henkilökohtaisina loukkauksina, sarjakuva ei vain ole kyseisen divarin tärkeintä myyntiartikkelia. Toisaalta kun perään hönkäistään, että vaihdossa samasta parin kympin laatikosta saisi toista sataa, ei tee mieli palata asioimaan muissakaan tarkoituksissa.
Kun tarjous on ollut asiallinen tai myyjä selittänyt tilanteen avoimesti, olen tyytyväisenä jälkeen päin myhäillyt laskiessani omistajien saaneen omansa takaisin, koska samoilla liikkeillä on toimivat nettisivut ja peräti ajan tasalla. Kaikkein yksinkertaisimmillaan divarin nettisivuilla kerrotaan, millaista halutaan ja sitten vain nettisivuilta katselemaan mitä siellä ei jo ennestään ole varastossa (koska kuka sitä nyt ostaisi samaa kappaletta pölyttymään ennen kuin edellinenkään on myyty).
Kuvittelen ihmisten ongelmien divarien kanssa kumpuavan siitä, että yritetään tarjota kerralla liian paljon ja liian paljon samantyylistä. Korkeintaan muutaman satasen edestä menee kerralla helposti, ja hitaasti myyvän sarjakuvan kanssa kannattaa pakata matkaan myös sitä halpaa ja nopeasti menevää sarjakuvaa. Siinä tärkeimmät vinkit, ei siihen mitään sen suurempaa mystiikkaa kuulu.
Kun tarjottava osuu mahdollisimman hyvin divarin profiiliin, saa halutessaan niin rahaa kuin pelejä, vaikka ensin toki muistutetaan vaihtohyvityksen olevan ykkösvaihtoehto kuin myös "sarjakuvia sarjakuviin" -säännöstä. Kun tahdotaan kauhua, kannattaa Niilo Pielinen viedä toisaalle. Käytännössä vaihto on aina divarinpitäjälle mieluisempi vaihtoehto kuin raha, mutta mieluisaa tavaraa harva laskee käsistään jos myyjä hyväksyy realistisen tarjouksen.
Sen sijaan ne harvat divarit, joiden omistajat yhä hallitsevat vakioasiakkaitaan kuin kuningas alamaisia kannattaa kiertää kaukaa. Sellainen kuningasomistaja ei voi sietää ajatusta, että asiaskaskunnalla, edes satunnaisella ovesta sisään astuvalla, olisi mitään valtaa kruunupäähän nähden ja on turha ehdotella mitään.
Facebook sitten on aivan oma eläimensä, sellainen aivan mahdottoman nopea. Käytännössä väkeä tulee paljon, mutta euromäärissä myyntiä syntyy kerralla pienempiä eriä, mikä on sekin aivan ok ja kaikin puolin tervetullutta. Käytännössä vain kaksi (2) ostajaa on pystynyt vastustamaan kiusausta ostaa mitään ylimääräistä, osa peräti on tullut paikalle varta vasten ihan jo toiseen kertaan. Sehän se vasta sopiikin.
Kenties kaikkia tapaamiani sarjakuvaharrastajia on yhdistänyt hyväntuulisuus oven avaamisesta lähtien, pari mainitsikin kuinka erityistä on päästä näkemään toisen keräilijän kokoelma. Kenties tässä kokoelman loppumetreillä vielä syntyy suuria oivalluksia, mutta ainakin hintamielikuva on niin voimakas, että jos yrittää kallista myydä liian halvalla ei tule mitään kyselyjä. Sitten kun hintaa korottaa, niin samasta syntyy melkein tappelu. Ja toinen viisaus on,, että vaikka moni sanoo ettei kunto merkitse, ei tässä tahdissa ovi kävisi jos ei kunto miellyttäisi. Se on vain sellainen pieni bonus, että on mukava omistamiensa asioiden olla myös kuntonsa puolesta kondiksessa.
