Zoe Thorogood

[Curtvile]

Tänne ketju on pakko avata koska tämä on ainoa minne " kuuluu"
Zoe Thorogood on kylläkin britti, mutta Britannia ei oikein istu eurooppalaiseen sarjakuvaan. Ei edes ennen koko brexit pelleilyä , mutta jos kansakunta haluaa tuhota itsensä se on heidän vapaasti valittavissa.

Ja huolimatta Zoe Thorogoodin ansioitumisesta kauhussa Joe Hillin kanssa Rain:issa ja Hack/Slash piirtäjänä tai Life is Strange pelin sarjakuvasovituksen osalta niin joku loukkaisi pikku tunteensa jos olisi toimintasankareissa jonka stigma yleisesti ottaen on jotain pornoa likaisempaa.

Tähän astinen päätyönsä It's Lonely at the Centre of the Earth kuitenkin kuuluu lähinnä tänne. Imagen julkaisema omaelämäkerrallinen sarjakuva ei ole niin puuduttava kuin termi yleisesti on.
Thorogood ensinnäkin omaa paitsi itsekritiikkiä, myös huumoria ja itsetuhoisuutta mutta ennen kaikkea ymmärtää valitun taidemuodon, sarjakuvan. Eikä vain sillä kuluneella " on hyvä piirtäjä".

Thorogood kulkee takki auki, teos on yhtä intiimi kuin lajityyppiin kuuluu, toisen päiväkirjan lukeminen ei ole ikinä ollut oma juttuni ja siksi en yleensä välitä omaelämäkerrallisista sarjakuvasta. Kyllä, haluan tietää millaista on olla joku muu, edes yrittää ymmärtää elämää erilaisesta näkökulmasta ja lähtökohdista.
Varmasti kertoo yhtä lailla minusta mutta Zoe Thorogood onnistuu tässä. Ei tule olo että lukijaa aliarvioidaan kuten useimmissa.
Tasapainottelu arjen ja yksityisen kertomisesta tavalla jonka voi käsitellä vaikka se olisi haastavaa on suoritus.
Tässä käyttää ajoittain myös etäännyttämistä ja tarinallistamista.
The Impending blindness of Billie Scott on tavallaan fiktiivinen esiosa. Enemmän sankaritarina ja onnellisella lopulla.

Tämäkin tyhjästä noussut tekijä on siis jo vuosia julkaissut sarjakuvaa. Kuten liki kaikki uudet tekijät On yksi sadoista ellei tuhansista tekijöistä joista ei ole omaa ketjua saati keskustelua. Oli vieraana Heroes comic con Finland tapahtumassa ja viime tiedon mukaan tulossa Helsingin sarjisfesrarien vieraaksi 2024.

Lahjakas ja ahkera jonka originaalien koko on ällistyttävän pieni.

Kertojanäänensä on vahva ja jo muotoutunut pääosin mutta ei jämähtänyt paikalleen. Tekijä jolta on lupa odottaa paljon vastaisuudessa myöskin.

[Jyrki Vainio]

Thorogood liikkuu luontevasti genrejen välillä. Hän on tehnyt omaelämäkerrallista sarjakuvaa, sarjakuvaromaanin ja sarjakuvia Imagelle. Haastattelin häntä seuraavaan Sarjainfoon. Hän sanoi jatkossakin tekevänsä mitä haluaa: välillä vakavampia tarinoita, välillä "tykkään piirtää päästä pullahtavia silmiä". Minä sanoisin: tällaista ajattelua tarvitaan lisää. Ei tarvitse valita omaehtoisen ja kaupallisen tekemisen väliltä joko/tai.

[Curtvile]

Hän sanoi jatkossakin tekevänsä mitä haluaa: välillä vakavampia tarinoita, välillä "tykkään piirtää päästä pullahtavia silmiä". Minä sanoisin: tällaista ajattelua tarvitaan lisää. Ei tarvitse valita omaehtoisen ja kaupallisen tekemisen väliltä joko/tai.

Tätä komppaan.
Itse en voi olla pitämättä tekijästä joka heittäytyy kunnolla. Edellinen sarjakuvantekijä joka myös cosplayasi ( oletan tuota japanismi/anglismi taivutusmuodoksi, mutta Japanin taivuttaessa muuta kieliä miten sattuu ja autocorrect kuitenkin sössii..) taisi olla Wendy Pini eikä hänkään oman sarjakuvansa kannessa.


Kun asenne on näin kohdillaan, voi vain toivoa että uran pituus on edes murto-osan siitä. On sarjakuvanharrastajien etu.

[Curtvile]

Zoe Thorogoodin seuraava työ käsittelee fiktion kautta pikkuveljensä kuolemaa. Eli tekee omaelämäkerrallisesta lähestyttävmpää.
Mietin itse tätä:

Thorogood liikkuu luontevasti genrejen välillä.

Seuraava on vain oma näkemykseni, mutta genrejä on pääasiassa kaksi: fiktivisoitu omaelämäkerta ja kauhu.
The Impending Blindness of Billie Scott esikoisensa, on juurikin sitä slice-of-life fiktiota jonka päähenkilön lähestyvä sokeus on " tosimaailman kauhua".
Nuoren tekijän kunnianhimo ylittää vielä kyvyt ja tämä on jäykempi ja " tällaista jengi haluaa" henkisempi kuin samaa mutta paremmin käsittelevä It's Lonely At The Centre of the Earth.
Siinä on varmempi enemmän itsensä löytänyt tekijä. Billie Scott on kuitenkin matkan osa, alku ja sinällään tärkeä.

Poppy's Inferno albumissa Zoe Thorogood on "vain" piirtäjä. Kaikille voi kehottaa kokeilla vaikka nelisivuisen sarjakuvan piirtämistä, varsinkin kun tämä on amerikkalaisen tyyliin albumi eli 144 sivua Euroopan 48n sijaan.
Tarina on yhdistelmä Dantea ja sitä tavallista Faust tarinaa nykypopmuusikon kautta. Tämän päähenkilö ja (haamu?) kirjoittaja Poppy siis on oikeasti nykymusiikin artisti. Ihan pelkästään levyjen/suoratoistomusan puffi ei ole. Demoniset visiot laittavat enemmän sinne kauhuosastoon, taiteilijuuden kipuilu ei ihan kanna kuten aiemmin mainituissa Billie Scott ja Lonely At jne.

Vaikka onkin "kaupallinen" ja siten monesta saastaa jolla maksaa laskut, tämän kautta päässyt niihin kauhupuolen töihin. Monesta nekin turhan kaupallisia.

Rain on sovitus Joe Hillin kauhutarinasta.
Itse pidän tämän sarjakuviakin kirjoittaneen Stephen Kingin pojan töistä ja mietin miten suuri osuus on David M. Rocherin käsikirjoitus versiossa. Tästä Thorogood haastattelussaan mainitsi miten joitakin asioita hänen piti muokata koska hän, kuten päähenkilö Honeysuckle, on nainen toisin kuin Joe Hill. En haluaisi olettaa mutta ei David minusta kuulosta sen enempää naiselta.
Rain on hyvä kauhusarjakuva, koska tekee yhden asian paremmin kuin monet omaelämäkerta sarjakuvat: henkilöistä jopa välittää.
Tämä on ehkä helpoimmin tutustuttava kauhusarjakuvistaan. Uskottavia hahmoja, toimiva tarina ja vankkaa kuvakerrontaa joka on pätevää ja luovaa muttei liian kokeellista.

Se mainio Hack/Slash Back to School minisarja kun ei ole kaikille. Se ei tavallaan vaadi Hack/Slash sarjan aiempaa lukemista. Se on ehdottomuus.
Kauhunsa ja eritoten slasher lajityypin ystäville sarjakuva on mannaa, muille oppimiskäyrä voi olla jyrkkä. Osalle väkivaltaa on liikaa tai seksiä tai molempia tai ne esitetään ihan väärin, "sairaalla" tavalla.
Mutta varsinkin loppu lunastaa paljon.
Kuvaavasti tätä kirjoitusta tehdessä jäsentyi ajatus. Zoe Thorogood tekee ennen muuta yhtä genreä: tragediaa. Kaikissa on keveyttä ja huumoria mutta tekijän ahdistus ja tuska ovat aina läsnä.
Ei päihteiden tai seksin takia eikä koska seksuaalisuus ilmentyy muutenkin kuin heterolla tavalla.

Kotimaisille lukijoille Hack/Slash Back to School albumi tarjoaa sen "Torille!"hetken jo jossain sivun 20-21 paikkeilla ( ei, jos kustantaja ja tekijä jättävät sivunumeroinnin pois en minäkään laske. Ensimmäisen lehden toiseksi viimeinen sivu) jossa todetaan että tappajalapset eivät ole vain Ameriikan Juhdusvaltain ongelma:

The U.S. just ain't reporting  the others - - it's been happening all over the damn place - - Finland - - Scotland - - Japan- - and prepare yourself for this one.

Itse en usko että taiteilijuuden eteen pitää kärsiä. Enemmän saataisiin taidetta jos kärsimystä olisi vähemmän, mutta vaikka töistä angst kuultaakin läpi on selkeästi lahjakkaimpia ja ahkerimpia tuoreempia tekijöitä toviin.