Kirjoitin tajunnanvirtana tekstiä, jossa on hieman liikaa tarkistettavia faktoja, että pystyisin sen punnertamaan loppuunsa. Kenties tämä löytää tulevaisuudessa tiensä etusivulle, mutta tässä muodossa siitä varmaan on sama huvi niille, jotka ovat argentiinalaisesta sarjakuvasta kiinnostuneita ylipäätänsä.
Sarjakuvan poliittinen historia Argentiinassa
Argentiinassa sarjakuvan historia on läpikotaisin politiikan ja kansallistunteen sävyttämää niin hyvässä kuin pahassa.
Don Quijote
Espanjasta itsenäiseksi vuonna 1816 julistautuneen Argentiinan ensimmäisiä poliittisia pilapiirroksia painettiin kaupungilla jaettaviin lehtisiin. Sanomalehtiin El Museo Americano (1835), El Mosquito (1863) ja Don Quijote (1884) siirtyneistä pilapiirroksista kehittyi vähin erin kuvasarjoja. Caras y Caretas -päivälehden (1898) Viruta y Chicharrón -sarjassa (1912) esiintyi ensi kertaa puhekuplia. Sanaleikeistä painopiste hivuttautui entistä painokkaammin tapahtumien esittämiseen kuvallisessa muodossa.
Kustantaja ja pilapiirtäjä Eduardo Sojo (1849–1908) oli Espanjassa tasavallan ja kansalaisoikeuksien puolustaja. Sojo ajautui törmäyskurssille valtaapitävien kanssa myös muutettuaan Argentiinaan.
Don Quijoten poliittisia pilapiirroksia sensuroitiin, ja lehden toimintaa vaikeutettiin jo toisesta numerosta lähtien. Sojo vangittiin vuonna 1887, ja peräti vapautumisen ehdoksi koetettiin asettaa pilapiirrosten julkaisemisen lopettaminen. Sojoa ei nujerrettu, ja hän jatkoi Don Quijoten julkaisemista. Lisäksi Sojo alkoi julkaista lehteä myös Espanjassa (1892).
Patoruzú
Ensimmäisiä pitkiä sarjakuvia sisältäneet lehdet olivat PBT (Eustaquio Pellicer, 1904) ja Tit-Bits (Editorial Manuel Láinez, 1909). Billiken (Editorial Atlántida, 1919) oli puolestaan ensimmäinen lastenlehti, ja El Tony (Editorial Columba, 1928) lasketaan ensimmäiseksi varsinaiseksi sarjakuvalehdeksi.
Dante Quinternon (1909–2013) intiaanipoika Patoruzú syntyi vuonna 1928. Patoruzú vilahti ensi kertaa sivuhahmona Crítica-lehden sarjakuvassa Las aventuras de Don Gil Contento (”Herra Gil Tyytyväisen seikkailut”). Oman nimikkosarjansa Patoruzú sai vuonna 1931.
Quinterno ystävystyi Walt Disneyn kanssa ja tutustui syndikaattimalliin Yhdysvalloissa vuonna 1933. Quinterno perusti oman yrityksen vuonna 1935. Hän teki sen yhtäältä suojatakseen hahmojensa tekijänoikeuksia ja toisaalta hallinnoidakseen lisenssituloja. Hänen viimeinen itse piirtämänsä kansikuva julkaistiin Patoruzú-lehdessä vuonna 1940.
Quinterno ohjasi Argentiinan ja samalla koko maanosan ensimmäisen värillisen animaation, Upa en apuros (”Touhukas Upa”, 1942). Patoruzú-sarjakuvalehteä julkaistiin yli 2 000 numeroa vuosina 1936–1977, ja se poiki useita sisarjulkaisuja, joista merkittävin oli Patoruzito (1945–1977). Quinterno antoi elämänsä aikana vaivaiset kolme haastattelua, joista toisen ja kolmannen välillä kului peräti 50 vuotta.
Cacique-heimoa edustaneen Patoruzún valitsi maskotikseen niin Argentiinan viimeinen sotilasjuntta (1976–1983) kuin Carlos Menemin hallitus (1989–1999). Argentiinan alkuperäiskansoja tuhottiin rajasodissa, mutta kyseisten heimojen kulttuuria on silti käytetty niin kansallistunteen voimistamiseen kuin ulkovaltojen imperialismin vastustamiseen.
Kirjailija Oscar Steimberg tulkitsi Quinternon tukeneen sotilasdiktatuureja aina 1930-luvulta saakka. Jälkipolvet eivät ole antaneet anteeksi myöskään Patoruzún avointa juutalaisiin ja ulkomaalaisiin kohdistunutta pilkkaa. Tätä nykyä moni suhtautuu Quinternoon suopeammin, ja huomauttaa rasismin ja muukalaisvihamielisyyden leimanneen yhteiskuntaa laajemmin. Tekijänsä arvomaailman on kuitenkin perusteltua sanoa heijastuneen Patoruzún sivuille, koska ongelmia ratkaistiin rahaa tai voimaa käyttäen.
Sanomalehtisarjat
El Rázon -sanomalehden argentiinalaiset strippisarjakuvat olivat pöyristys sen lukijoille vuonna 1920. Sensaatiojulkaisu Crítica aloitti värillisen sarjakuvaliitteen vuonna 1931. El Mundo -sanomalehti lisäsi jatkuvia strippisarjoja sivuilleen 1934, Noticias Gráficas seurasi 1935 ja La Razón vuonna 1937.
Sarjakuvalehdistön esikuvat olivat omistuspohjan vuoksi ensi alkuun Britanniasta, josta Tit-Bits lainasi myös nimensä. Pif-Paf (Editorial Tor, 1937) erottui monin osin kilpailijoistaan, ja pakotti nekin muuttumaan. 1940-luvulla valtaosa sarjoista oli jo amerikkalaisia.
Oscar Masotta määritteli kirjassaan La Historieta en el mundo moderno (Sarjakuva nykymaailmassa, 1970) argentiinalaisen sarjakuvan huippukauden perustuneen piirtäjiin José Luis Salinas, Arturo del Castillo, Hugo Pratt ja Alberto Breccia. Heidän ansiokseen laskettiin, että argentiinalaistuotanto valtasi tilaa amerikkalaissarjoilta lehtihyllyillä.
Kansallisylpeys liitettiin sarjakuvan menestykseen jo varhain. Kuitenkin Salinas oli maineikkaista piirtäjistä ainoa syntyperäinen argentiinalainen. Hän aloitti Editorial Columban lehdissä El Tony ja Páginas de Columba vuonna 1929. Salinasin menestyssarjaa Hernán el Corsario (1936) julkaistiin Patoruzún sivuilla.
Uruguayssa syntyneen Breccian suurmenestys oli Patoruzitossa julkaistu etsiväsarja Vito Nervio, jonka parissa hän aloitti vuonna 1947. Chilessä syntynyt Castillo loi yhdessä käsikirjoittaja Héctor Oesterheldin kanssa lännensarjan Randall, the Killer (Editorial Frontera, 1957). Oesterheld, Castillo ja italialainen Pratt työskentelivät kustannusyrityksessä Editorial Abril 1950-luvulla.
Editorial Abril
César Civita (1905–2005) oli italianjuutalainen, joka pakeni fasismia toisen maailmansodan alla Yhdysvaltoihin. Hän perusti Editorial Abril -kustannusyrityksen Argentiinaan vuonna 1941. Aikakauslehtien lisäksi Abril julkaisi Disney-lisenssillä satuja ja kuvituksia samasta vuodesta lähtien, sekä El Pato Donald -lehteä vuodesta 1944 alkaen. Kustantaja toi maahan myös Asterixin 1970-luvulla.
Sarjakuvalehtien kokonaismyynti kasvoi vuosikymmenen aikana lehtien Rico Tipo (Guillermo Divito, 1944), Patoruzito ja Intervalo (Columba, 1945) ansiosta. Editorial Abril aloitti kilpailun italialaissarjoilla. Kustantajan tärkeimmät lehdet olivat Misterix (1948) ja Rayo Rojo (1949).
Civita yhtiökumppaneineen oli perustanut Argentiinan ensimmäisen sarjakuvasyndikaatin nimeltään Surameris. Civita työllisti italialaisia syndikaatin välityksellä, ja lisäksi hän toi italialaisia maahan. Tärkein Argentiinaan muuttaneista sarjakuvataiteilijoista oli Hugo Pratt. Oesterheld käsikirjoitti vuoteen 1955 mennessä kaikki kustantajan menestyssarjat, joista monia kuvitti Pratt. Pratt monien taiteilijoiden tavoin seurasi Oesterheldiä hänen perustamaansa Editorial Fronteraan.
Editorial Abrilin omistaja Civita uhmasi äärioikeistoa, joka toimi avoimesti maassa ennen vuoden 1976 sotilasvallankaappausta. Civita pakeni väkivallan uhkaa Brasiliaan. Hänen veljensä oli vuonna 1949 perustanut kustannusyrityksen, joka tunnetaan tätä nykyä mediajättinä Grupo Abril.
Ediciones Récord
Italialainen lehtimies ja kirjailija Alvaro Zerboni oli värikäs persoona, joka päätyi ystävänsä Federico Fellinin elokuviin. Fellinin sarjakuvia julkaistiin Marc'Aurelio-lehdessä 1940-luvun taitteessa, jolloin he tutustuivat toisiinsa.
Zerboni oli osa Argentiinaan kohdistunutta italialaisten siirtolaisten aaltoa 1950-luvulla. Hän toimitti vuodesta 1957 lähtien Editorial Fascinación -kustantajan julkaisuja, kuten Tótem-lehteä.
Huomattavimpia Fascinaciónin julkaisemista sarjakuvista oli Hugo Prattin käsikirjoittama ja piirtämä sarja Ana de la jungla, jota julkaistiin nimellä Ann y Dan. Sitä julkaistiin Supertótem-lehden ensimmäisestä numerosta alkaen vuosina 1959–1960.
Editorial Fronteran tavoin argentiinalaisen sarjakuvan kukoistuskausi päättyi 1960-luvun taitteeseen. Tótem sinnitteli italialaistuotannon voimin lehtihyllyillä aina vuoteen 1966 saakka.
Zerboni perusti Ediciones Récord -kustantamon vuonna 1971. Récord julkaisi italialaisia sarjakuvasovituksia tunnetuista kirjallisuuden klassikoista sekä fotonovelana tunnettuja sarjoja.
Skorpio-lehden muodossa argentiinalaistekijöille aukesi väylä kansainvälisille markkinoille vuonna 1976. Skorpion historia päättyi Argentiinassa vuoteen 1996. Sen sijaan Italiassa vuonna 1977 alkanutta lehteä julkaistaan edelleen.
Argentiinassa Afredo Scuttin johtama Récord muistetaan myös Eternautin kokoelmaversion sekä jatko-osien kustantajana. Zerboni perusti myös italialaisen L’Eternauta-antologian (Edizione Produzione Cartoon, 1980). Eternautin tekijöiden eduksi ratkennutta oikeustaistelua tekijänoikeuksista ja tavaramerkistä seurattiin Argentiinan lehdistössä vuosikymmeniä maajoukkuehengessä.
Sensuuria
Sosialisteja tukenut Editorial Haynes oli maansa merkittävimpiä kustantajia 1940-luvulla. Sumeilematta sen otti haltuunsa ensin peronistipuolue, ja Juan Perónin vuonna 1955 puolestaan syrjäyttänyt sotilasdiktatuuri teki lopun mediatalosta.
Sotilasdiktatuureja riitti jokaiselle vuosikymmenelle. Kukin niistä siivosi lehtihyllyiltä vaarallisina pitämänsä aviisit. Oesterheldin ja Breccian yhdessä poikansa Enriquen kanssa piirtämä Vida del Che -sarjakuva tuhottiin vuonna 1969. Oesterheldin ja Leopoldo Durañonan töitä julkaissut El Descamisado -lehti määrättiin lakkautettavaksi 1974. Trillon parodioita julkaisseet huumorilehdet Satiricón ja Mengano päättyivät vallankaappaukseen vuonna 1976.
Tekijöiden poliittisia mielipiteitä merkittävämpää oli usein lukijoiden vanhoillisuus. Eternautti 1969 julkaistiin perikonservatiivisen Editorial Atlántidan Gente-lehdessä, vaikka samojen tekijöiden Vida del Che -sarjakuva oli vasta kohdannut julkisen tuomion. Columba niin ikään työllisti Oesterheldin lisäksi myös monia vasemmistoon luokiteltavia piirtäjiä.
Sanotaan, että argentiinalaiset ottivat 1970-luvulla tavaksi lukea sanomalehtensä aloittaen takasivun sarjakuvista. Trillon ja Horacio Altunan El Loco Chávez -sarjaa julkaistiin Clárin-sanomalehdessä vuodesta 1975 lähtien. Usein sensuuriviranomaisen huomion välttämiseen riitti, ettei lehtien toimitus avoimesti julistanut väärinä pidettyjä arvoja. Siitä syystä Trillon oli peitettävä terävin yhteiskuntakritiikin kärki, joka ei läpäissyt lehden omaa kustannustoimitusta. Vuosikymmeniä sotilasdiktatuurien kanssa tasapainotellut media oli löytänyt turvarajansa.
La Urraca
La Urraca -kustantaja syntyi vastareaktiona Satiricón-lehden lakkauttamiselle vuonna 1974. Humor (1978) ja Superhumor (1980) olivat aluksi kustantajan tärkeimmät sarjakuvalehdet. La Urraca asemoitui liberaaliksi vastavoimaksi konservatiivisiin kustantajiin nähden. Todellinen jakolinja Columban ja La Urracan välillä kulki arvojen sijaan tekijänoikeusten suhteen.
Récordin julkaisema Skorpio sai kilpailijan Columban Nippur Magnum -lehdestä vuonna 1979. Skorpiosta huolimatta lehtikioskeja hallitsi Columban halvalla tuotettu viihde yhä koko 1980-luvun.
La Urraca ei palkkioiden osalta pystynyt kilpailemaan suurempansa kanssa. Sen sijaan La Urraca ei hamunnut sarjojen tekijänoikeuksia, ja palautti myös sarjakuvaoriginaalit tekijöilleen. Tästä johtuen se veti puoleensa vasemmiston lisäksi tekijöitä oikeiston puolelta.
Kirkko sai edustaa konservatiivisia arvoja, joita saattoi uhmata myös sotilasdiktatuurien aikana rangaistuksetta. Kuitenkin alastomuudesta ja seksuaalisesti vihjaavasta kuvastosta vakiintui maassa yleisempi tapa viestiä liberaaleista arvoista. La Urracan Fierro-lehden (1984) kansiin valittiin eurooppalaisten esikuvien mukaan vihjailevaa scifikuvastoa. Trillon luotsaama Puertitas (1989–1991) esitti puolestaan jokaisessa numerossaan yläosattomia naisia.
Argentiinalaiset olivat 1950-luvulta lähtien hakeneet työtilaisuuksia maansa ulkopuolelta, mutta 1990-luvulla myös suurimmat sarjakuvien kustantajista olivat taloudellisesti ahtaalla. Vuosituhannen taitteen talousmyllerrys päätti monen kustantajan taipaleen arvopohjasta riippumatta. Siitä huolimatta vasta 2010-luvulla tekijöiden uusi polvi on tarkastellut suoraan kansakunnan vaikeita teemoja, kuten Falklandin sotaa.