Enrique Breccia on yhtä kiehtova hahmo kuin isänsä, jonka kanssa hänen välinsä olivat hieman tulehtuneet. Jopa siinä määrin, että Gonzalo Santosin haastattelumatka Italiaan paisui kirjaksi "Mi padre y yo: Conversaciones con Enrique Breccia" (Santiago Arcos, 2020).
Kirjan kansi on Enriquen itsensä taidetta, ja siinä hänen isänsä on abstrakti, myrskypilven kaltainen, piirteetön hahmo, jota poikansa ei uskalla katsoa silmiin.
En ole vielä lukenut sitä, koska tällä hetkellä keskeisin osuus löytyy haastattelujen muodossa, mutta kansi kuvannee sisältöä. Kirja varsinaisesti sai alkunsa Enriquen tuhahduksesta, että "isäni oli vampyyri". Hän Santosin mukaan sitkeästi väisti tarkentamasta, mistä oli kyse mutta lopulta tulvaportit aukesivat.
Alberto Breccia ei koskaan käyttänyt avustajia, mutta lapsensa toki kaikki olivat eläviä malleja isälleen. Sen sijaan vuonna 1989 antamassaan haastattelussa hän
mainitsee tehneensä työtä poikansa kanssa paljon ennen Vida del Chetä. Täysin luotettavana ei Breccian muistia enää 1980-luvulla voinut pitää, ja tuossa samassa haastattelussa Breccia sekoittaa täysin Vito Nervion ja Mort Cinderin.
Kuitenkin Enrique viimeisen vuoden ajan on syyttänyt isäänsä kuvitustensa myymisestä omissa nimissään. Konkreettisemmin hän kertoo Mort Cinderin ensimmäisen tarinan sivulayoutin ja taustojen olevan hänen kokonaan tekemänsä.
Alberto Breccia kuvasi Mort Cinderin syntyä siten, että hän oli taiteilijana täysin lamautunut, eikä pystynyt kehittämään päähenkilölle kasvoja. Sen sijaan hän pyysi Oesterheldiä lykkäämään kertojan esittämistä toiseen jaksoon. Ensimmäisessä jaksossa hän käytti omaa peilikuvaansa ja lopulta päähenkilö sai Horacio Lalian kasvot.
Ulkopuolinen ei voi mennä isän ja pojan väliin sanomaan, miten asiat ovat todella olleet ja vielä vähemmän näitä huutoäänestyksellä päätetään, mutta ensimmäinen Mort Cinderin jakso todella poikkeaa taustoiltaan täysin muusta sarjasta ollen realistisesti piirretty ja yksityiskohtainen. Siltä osin olen taipuvainen uskomaan Enriquen sanaa. Mort Cinderin tapauksessa Enrique sanoo, ettei edelleen tahdo nimeään sarjan yhteyteen, mutta loukkaantuneensa syvästi ettei saanut isältään koskaan tunnustusta tekemästään työstä. Tässä täytyy toki ymmärtää lauseen liittyvän isä-poika-suhteeseen myös laajemmin.
Sen sijaan hämmästyttävämpi väite on, että oman arvionsa mukaan 40% opuksesta Eternautti 1969 olisi lähtöisin Enriquen käsistä, ei ainoastaan taustojen vaan myös hahmojen osalta ja peräti kokonaisia sivuja.
Tuoreella videolla paukauttaa kylmästi, että kaikki kyseisen työn kokeellisuus on hänen työtään ja jos et usko, niin et sitten. Haastattelija viisaasti vaihtaa aihetta.
Toisessa yhteydessä Enrique toteaa, ettei hänen perheensä tiennyt asiasta. Tässä yhteydessä toteamus varmaan viittaa siihen, että hänen siskonsa Patricia on joskus julkisesti todennut, ettei kaikki veljensä sanoma isäänsä liittyen pidä paikkaansa vaikka syvempiä riitoja väistääkseen diplomaattisesti jatkoikin,veljensä eläneen läpi eri elämänvaiheen isänsä henkilöhistoriassa.
Toisaalta Enrique on osoittanut Mort Cinderin ruudut ihan sormella, mutta ei Eternautti 1969:n tapauksessa ole niin tehnyt. Se ei tarkoita, etteikö asia voisi olla totta, mutta Vida del Chen tekoaikaan Enrique vielä asui kotonaan (1968), julkaisun viivästymisestä johtuen se päätyi kioskeille juuri vuodenvaihteeessa seuraavan vuoden puolella ja 10. tammikuuta se jo lehdistössä tuomittiin ja sitten se jo diktatuurin toimesta poltettiin.
Enrique muutti omilleen hieman sen jälkeen, en tiedä tarkalleen, missä kuussa Breccia tyttärineen muutti pois kotoaan, mutta Patrician mukaan "pakomatka" kesti neljä kuukautta. Koska Eternautti 1969 julkaistiin toukokuusta syyskuuhun, olen kuvitellut perheen vain olleen vähäisiä aikoja Oesterheldin kotona.
Oesterheld kertoi kustantajan kaksi-kolme kertaa soittaneen painostaakseen Brecciaa muuttamaan kuvitustaan, mihin tämä ei jääräpäisesti suostunut (olen olettanut tämän tapahtuneen Oesterheldien kotona, koska Patrician mukaan isällään ei ollut 1970-luvun taitteessa enää varaa edes lankapuhelimeen).
Lopulta kustantaja suostui Oesterheldin ehdotukseen päättää tarina 15 sivussa. Tämä tarkoittaa sitä, että sivu 36 olisi viimeinen "normaalivauhdilla" valmistuneista sivuista, mikä on huomattavasti aikaisemmin kuin olen itse sen haarukoinut olevan, koska siinä vaiheessa tarina kulkee vielä pitkään omalla painollaan ja veto lähtee päälle vasta myöhemmin.
Enriquen väitteeseen osallistumisestaan työhön myös Eternautti 1969:n osalta voi suhtautua hieman varoen, koska Patricia on kertonut veljensä vain toimineen elävänä mallina siskoineen.
Kaivoin uudelleen Oesterheldin lesken Elsa Sánchezin muistelmateosta Los Oesterheld ja hänen kotiinsa sijoittuva muistikuva olikin Breccian kotoa (välillä on vaikea pysyä kärryillä, koska "casa de Beccar" viittaa Oesterheldin kotiin ja "casa de Haedo" Breccian kotiin).
Siinä sanatarkasti muistellaan, että:
"Mientras Héctor escribía a mano en la mesa de la cocina, Breccia y su hijo avanzaban con las ilustraciones en la planta alta."
Eli Oesterheld teki töitä (Breccian) keittiön pöydän ääressä sillä aikaa kun "Breccia ja hänen poikansa" edistivät työtä yläkerrassa. Tämä näyttäisi tukevan Enriquen kertomaa, mutta samassa yhteydessä mainitaan, että kustantaja tarvitsi äkkiä jonkun paikkaamaan aukkoa Gente-lehdessä ja Oesterheld ja Breccia tarttuivat rahapulassa tilaisuuteen. Koska "totuus" asiassa tuskin tulee koskaan julki, pitäisin itse tätä uskottavimpana selityksenä ts. Enrique on toiminut isänsä avustajana 1969, mutta todennäköisesti rooli oli suurempi muissa kuvitustöissä jotka sitten mahdollisesti menivätkin isänsä nimissä eteenpäin. Tämä selittäisi muistikuvien lisäksi sen, miksi Enrique ei pysty osoittamaan tekemiään sivuja Eternautti 1969:n sivuilta (hän vain mainitsee, että joku Italiassa tuli hänen luokseen ja kysyi sormella osoittaen oliko se-ja-se ruutu hänen työtään) vaikka Mort Cinderin tapauksessa näin tekee.
Sattumalta kun ensimmäinen Eternautti 1969 sivu julkaistiin Gente-lehdessä, alkoi samana päivänä Cordobazona tunnettu kapina. Atlántida oli kuitenkin konservatiivikustantaja, joka tuomitsi sen ja siihen ei taas vakioväkeen kuulunut
Enrique "Jarito" Walker suostunut, vaan irtisanoutui. Hänestä tuli pian peronistitoimittaja, joka monen kollegansa tavoin kohtasi loppunsa 1976.
Mitä tästä Enriquen jutusta nyt voi eniten sanoa kuin, että pitkään ihminen kantaa haavoja sisällään.
EDIT: Gonzalo Santos oli kirjaansa liittyen umpitylsässä podcast-jaksossa, joka löytyy espanjaksi mm.
Spotifystä. Kirjan tekoaikana Cristina oli vielä elossa, joten suoraan ei kaikkea voi yhdistää Patriciaan, mutta Santosin mukaan perheenjäsenet eivät tahtoneet kirjaan sellaisia kohtia, jotka olivat ristiriidassa Enriquen kanssa. Siitä syystä Santosin oli muokattava alkuperäisideaansa ja rajattava kirja koskemaan Enriquea. Kiintoisin kohta liittyy Eternautti 1969:n (Spotify näyttää kohdassa olevan kokonaisuudesta 22 min. jäljellä), koska hänen mukaansa kaikki siihen liittyvä oli pienintä yksityiskohtaa myöten kirjoitettu valmiiksi ja lopulta hänen oli pakko kirjoittaa se uudestaan Enriquen totuutta vastaavaksi. Santos olisi ilmeisesti tahtonut siihen toisen, hänen nimeämättä jättävän perheenjäsenen kuvauksen, mutta tämä (oletettavasti Patricia, joka on aikanaan kuvannut sen syntyä ja kommentoinut olleensa siskonsa ja veljensä kanssa eläviä malleja) pakotti Santosin valitsemaan näin. Hieman rivien välistä kuulostaa kuin mainittu henkilö olisi uhannut, ettei mitään hänen sanomaansa saa kirjassa käyttää jos Santos laittaa hänen sanansa Enriquen sanaa vastaan.