Ystäväni Dahmer kolisee aivan yhtä kovaa suomeksi kuin sen muistin alkuteoksen perusteella kolisseen. Kuvituksen lisäksi teoksen voima on omassa tyylittömässä tyylitajussa, minkä ansiosta tuleva sarjamurhaaja on niin mahdottoman karmiva. Useammankaan lukukerran jälkeen teoksen pienet kauneusvirheet eivät nouse häiritsevästi esiin, ansio sekin.
Sen sijaan suuresti odottamani Kent State oli minulle näin suomennettuna aivan uusi tuttavuus. Opus on vaatinut niin paljon työtä paitsi tekijältään myös suomenkielisen painoksen ulos pullauttajilta – hirmuinen kääntäminen ja latominen siinä on ollut – että teoksesta todella tekisi mieli pitää enemmän.
Kuvituksessa on edelleen täydet tehot, niiltä osin opus toimii todella hienosti. Sen sijaan tapahtumien tarkasteleminen liian usein dokumentaristisella otteella vetää tapahtumiin tarpeettomasti etäisyyttä. Itse teki mieli monesti vain loikata tekstimassat sivuilta yli. Draaman tajussa Backderf latistuu pahemman kerran, ja toisinaan tuntuu kuin sävelkorkeutta pitäisi nostaa. Tasainen poljento Dahmerin tapauksessa toimi mainiosti, mutta sen verran opiskelijaliikehdinnässä on tunnetta ettei sama oikein kanna Kent Statea. Lopussa kuvataan uhreja luodin repimien kehonosien tarkkuudella, mikä on melkoisen järkky tyylikeino, mutta vie omalla tavallaan tasaisen toteavuuden äärimmäisyyksiinsä. Taustamateriaaleja en ole vielä jaksanut käydä läpi.
Osasyy Kent Staten puisevuudelle tietysti on, ettei kuvattu tapahtuma ole tuttu. Huolimatta siitä, että pystyy vetämään kytköksiä lähivuosien poliittiseen kahtiajakoon, se tuntuu edelleen etäiseltä. Jos eläisi osana amerikkalaista yhteiskuntaa, teos herättäisi todennäköisesti aivan toisenlaisia tunteita. Mutta lopulta aina: taiteen ei tarvitse viihdyttää.