Tulipa luettua Preacher loppuun ja kyllä täytyy sanoa, että Steve Dillonin kuvituksen ansiota on n. 70-80% siitä, että Preacher toimii niin hyvin kuin toimii.
Dillon kuvittaa tasaisen varmasti puhuvat päät ja kaikki väkivaltaiset perversiot, jotka Ennis vain saa kasattua kokoon. Ellette ole vakuuttuneet, kaivakaa Preacher 50:n mukana julkaistut pin-up-kuvat ja miettikää hetki, millainen Preacher olisi Jim Leen kuvittamana. Kaivakaa sitten silmät päästänne tuon kammottavan ajatuksen polttaessa aivojanne.
Ei, Dillon pettää vain kerran ja se on numerossa 48, kun Quincannonin salaisuus paljastuu. Ehkä Glenn Fabry olisi saanut tuon vision vietyä lähemmäs sitä, mitä sen olisi pitänyt olla, mutta normaali-ihmisille koko idea on niin käsittämätön ja kaukainen perversio, ettei se ole edes vastenmielinen.
Kauhusarjakuvana Preacher ei muutoinkaan toimi edes sen vertaa kuin kauhusarjakuvat normaalisti, mutta punaniskakomediana se sentään on yhtä vetovoimainen kuin tiellä liiskaantunut eläin, jonka kohdalla on aina pakko miettiä mikä eläin on kyseessä.
Toisaalta en yhtään ihmettele, jos Preacher ei vetoa, minäkään en viitsinyt aiemmin edes tarttua lehteen, jonka kantavat teemat ovat persepanot miesten kesken, kyrvän menettäminen sekä näistä loputtomiin jauhaminen. Tietysti jos ym. asiat ovat kovinkin lähellä omaa sydäntä, sarja varmaankin iskee kympillä. Kaikkien muiden on kuitenkin pakko laskea Dillonin kuvitus sarjan tukirangaksi.
Rakenteellisesti Ennisin ykkösteos on kömpelöä shittiä, jossa välillä mennään täysillä ja sitten hissutellaan varpaillaan typerässä ihmissuhdeviidakossa.
Itse asiassa luulin, että päähenkilön John Wayne olisi edustanut Jumalaa ja kun Jesse ryhtyi sheriffiksi, oletin että Jessestä olisi tullut seuraava Jeesus. Tässä olisi ollut jotain järkeä, mutta ei.
Ennis haparoi jotakin huttua kasaan sen verran, että saa alkuasetelman valmiiksi (Suomessakin julkaistu aloitus on sarjan surkeinta antia, samoin lopetus), sitten revittää villisti eteenpäin keskellä omituisia perversioita, jää haparoimaan jonnekin tuppukylään, rakentaa heikkoja vastavoimia päähahmolle, setvii loputtomiin ihmissuhdesaippuaa, revittää taas hetken täysillä ja sitten palaa setvimään onnetonta ihmissuhdesaippuaa.
Ja saippua onkin heikointa antia, koska näidenkin kohtien merkittävin anti oli vain kertoa, että Jessellä oli ikävää, kun paras kaveri puukotti selkään ja piti naiskenteli tyttöystävän kanssa. By-hy-hyy. Mutta oikeasti reilu vampyyrikaveri olikin petturi, joka lopussa olikin reilu vampyyrikaveri. Voi itkujen itku tätä kaikkea itkua ja vinkumista.
Heti kun Ennis rauhoittaa tarinaa, mikään ei toimi. Kun kaasua poljetaan, kaikki toimii Dilllonin varassa.
Dillon saa toimimaan Persenaaman (Arseface), Allfather Starrin ja paljon, paljon heikommat hahmot ja tekee näistä juuri niin naurettavia kuin Ennis on vain vähänkin tarkoittanut.
Ja tässä on Ennisin maineen peruskivi. Jos olet, Preacherin fani, sitä mieltä että tarina on Preacherissa tärkeämpi kuin kuvitus, mietippä tätä ja ole täysin rehellinen itsellesi: syyhyääkö peräaukkoasi?
