Tässä vertailun vuoksi alkuperäinen ruutu vierelle. Vaikea (=mahdoton) tietty kääntää niin, että puhekupla täyttyy jämptisti reunasta reunaan.
Alkukielistä versiota mukaillen tönkkösanainen käännös kuuluisi jotenkin tähän tapaan: "Olisiko mahdollista, että kenties meidän täytyy vastaisuudessa elää vuosia tällä tavoin. Täysin vapaina meidän omine keinoinemme, jopa vielä enemmän eristyksissä kuin Robinson saarellaan."
Oman käännökseni lähtökohdaksi otin poistaa tämän raskassoutuisuuden, joka syntyy argentiinan espanjan hyvin muodollisesta ja ylisanaisesta tyylistä. Olen korvannut sen paremmin suomalaisen suuhun sopivalla, suoran toteavalla ilmaisulla.
Suomennoksessa samassa ruudussa pohditaan: "Olisimmeko omin neuvoin vuosia eristyksissä kuten Robinson saarella?"
Oesterheld on lisännyt hienovaraisen, varsin syvälle ulottuvan metatason. Osa tätä metatasoa on näkökulman ylösalaisin kääntävät kohtausparit. Kääntäessä nämä kohtausparit on löydettävä ja niistä molemmat on ydinideoiden tasolla säilytettävä huolella, koska varomaton käännös paitsi muuttaisi yhden kohtauksen myös pyyhkisi kohtausparin. Sen tehdessään kääntäjä tuhoaisi metatason vähän kerrassaan!
Olen varmasti mennyt ylianalyysin puolelle, koska vielä viidennen lukukerran jälkeen löysin teoksesta uusia puolia. Koska en aina tiennytkään mikä oli tarkoituksella ja mikä kuvittelemaani metatasoa pyrin pieteetillä säilyttämään näitä yksityiskohtia. Eräänlaisena yleisenä ohjenuorana olen pitänyt "henki yli kirjaimen", ja pyrkinyt siirtämään kaiken kuviteltavissa olevan metatason uskollisesti vaikka muutoin olisinkin tehnyt irtiottoja.
Olen visusti varonut muuttamasta alkuteoksen sisältöä perusteettomasti, siltä varalta että jokin metatason syvin ulottuvuus olisi vielä mahdollista kuvitella.
Fantagraphicsin kääntäjä on onnistuneesti pystynyt siirtämään alkuteoksen sävyn ja on keskimäärin enemmän uskollinen kirjaimelle. Olisi karkea etikettivirhe minun ensikertalaisena kritisoida ammattilaisen käännöstä, enkä sellaista suin surmin ryhtyisi tekemään. Kuitenkin huomioiden tasolla voin todeta, että englanniksi päädytään markkinoiden sijaan joulumarkkinoille, saavutaan jalkapallokerhon risteyksen sijaan finanssipankin kulmille ja pelikaveri puulaakijoukkueesta on sekin vaihtunut vanhaksi koulukaveriksi.
Kuvittelisin olleen toimituksen sanelua amerikkalaistaa teosta samoin kuin sensuroida aivan se raisuin materiaali amerikkalaisille helpommin sulatettavaan muotoon. Sen sijaan sensuurin suitsia ei koskaan edes yritetty sovitettaa suomentajalle, ja vaikka muutoin kääntäjäressulle kyllä ärähdettiin toopeilusta niin päinvastoin aploodeerattiin kädet irti kämmenselästä, kun totesin kauhuruuvia käännetyn pohjaan saakka. Ei siis kannata ottaa koronamaskia pois naamalta tätä lukiessa, ettei tarvitse oksennusroiskeita pyyhkiä sivuilta.
Eternautista ehkä tulee päällisin puolin mieleen ensimmäisenä Robert A. Heinlein (mm. yksilön velvoitteet laajempaa yhteisöä kohtaan) ja onhan tässä sotaa kuin korkeajännityksessä kerrassaan. Sen sijaan sodassa on mukana ihmismielen kestokykyä koetteleva puoli aina karrelle palaneiden ruumiiden käryä myöten ja jossain määrin ihmistä ymmärtävä puoli mm. sotilaskarkuruuden osalta. Kuinka paljon kauhuja on kohtuu odottaa tavallisilta ihmisiltä, jotka odottamatta joutuvat epäinhimillisiin olosuhteisiin?
Kaikkinensa Eternautti on kattava tutkielma kauhuista ja ihmismielen kyvystä kestää niitä. Siten pohjimmiltaan kyse on ihan rehdistä kauhusarjasta, jossa kaikki se sota ja scifi on vasta sitä pintakerrosta. Kuinka kuvata kauhua, jota ei ole voinut kuvitellakaan ja millaisia sanoja valita sen tehdäkseen?
Sanoisin, että yllättävän vahvasti Eternautin pohjilla orastaa jo scifin uusi aalto. Kielen merkitys yhdistävänä ja erottavana tekijänä, valtasuhteiden ja niiden muutosten kuvaajana sekä ymmärrys- ja tulkintavaikeudet tuovat kovasti mieleen mm. Brian Aldrissin Pimeine valovuosineen.
Sarjakuvien sijaan suurimmat vaikuttimet löytyvät kirjallisuuden puolelta jostain William Faulknerin ja Virginia Woolfin suunnalta (sisäinen monologi, monta eri näkökulmaa, hyppy ajassa). Tässä suhteessa voisin kuvitella Oesterheldin ja Alan Mooren lukeneen samaa kirjallisuutta, koska Eternautti ja Vartijat/Watchmen perustuvat osin samaan kirjallisuusperinteeseen.
Oesterheldin töissä on vahva alitajuinen, kielikuvien ja sana-assosiaatioiden taso. Moorella on matemaattista, fraktaalimaista toteuttamista syvällä rakenteessa, että kaikki on oltava pilkulleen oikein. Siinä mielessä hyvin erilaisista lähtökohdista kaksi käsikirjoittajaa päätyi hyvinkin samanlaisiin ratkaisuihin ja perusideoihin.
Hieman yllättäen teosten väliltä (Eternautti ja Vartijat) jopa löytyy monenmoista konkreettisen tason yhteyttä, mutta niiden selittäminen menisi sitten jo numerologian puolelle, pidän näitä yhteyksiä vain sattumana. Sen sijaan on pakko kompata Argentiinan sarjakuvan akateemikkoja ja harrastajia, että vasta vuosikymmeniä myöhemmin, Comics Coden yltään ravistava Yhdysvallat tuotti tämän tasoista sarjakuvaa.
Argentiinan kultakausi vain jäi lyhyeksi, koska halpatuotanto tulvi Meksikosta lehtikioskien täydeltä. Lisäksi omat painotalot olivat niin roistoja, että ne painoivat lehtiä yli sovitun ja sitten näyttivät kustantajalle, että näin monta jäi yli ja pimittivät rahat tietysti itsellään.
Kuvitus on komean mustavalkoista, vaikka oma versioni oli suttuinen vuoden 1975 laitos siinä missä Suomessa saadaan nauttia upeasti restauroiduista, hienoimmatkin viivat toistavan 2015 laitoksen sivuista.
Solanon apuna Julio Schiaffino jätti tunnistettavan jäljen Eternautin sivuille, mutta apuna hääri myös José Muñoz, jonka panos on selvästi tunnistettavissa jälkipuolella. Jälkikäteen tehtyihin korjauksiin ja parannuksiin osallistui lisäapuna myös Leopoldo Durañona.
EDIT: Lipsahti Durañona väärin.
