Käsikirjoittaminen / työskentely ym.

[roju]

Eikös Koiviston Mämmilästä löydy vähän kirjavuutta sentään? Eikähän kai Tape itte oo noissa hommissa ollut (?).. osaa vaan elävästi kertoo niistä kaikista ..

Totta. Mutta se siinä just onkin: ei niitä juttuja oo tarvinnu itse kaikkia tehdä. Fiktiota kaipaan. Mielikuvitusta. Tosista asioista.

Onkos se sitten pulmana, ostaan vaan kertoo oman napansa vaiheista? (Tosin, tykkäsin kyllä kaltsun ´Menisit töihin´ alpusta. Ei sinänsä yhteyttä tähän kai .. öh-döö .. )   
-- j --

A-a. Mutta Kaltsulla onkin ollut elämä. Ja plakkarissa toinen mokoma juttuja jotka olis olleet vähintään yhtä hyviä. Simoset jne...

[pertti jarla]

Luin illalla "Menisit töihin", mieleen tuli piirtää jotain omaelämäkerrallista  itekin, (mm. viime kirjamessupäivästä saisi kunnon tragikomiikkaa), mutta heti tulee vastaan se, että toisten yksityiselämää ei kehtaisi esitellä. Voi voi.

[VesaK]

No mutta aina voi väittää että fiktiotahan se vaan on... 

[roju]

Luin illalla "Menisit töihin", mieleen tuli piirtää jotain omaelämäkerrallista  itekin, (mm. viime kirjamessupäivästä saisi kunnon tragikomiikkaa), mutta heti tulee vastaan se, että toisten yksityiselämää ei kehtaisi esitellä. Voi voi.

Piirrä ne elukoiksi niin heti kehtaa.

[JJ Naas]

Jos ne ois TAAS olleet konttorirottia tai graafikoita tai mainostoimisto-orjia, niin enpä todellakaan oisi jaksanut lukea.

Niinpä. Jos on kokemusta mistä tahansa taidemaailman tai mainosmaailman ulkopuolisesta ammatista, niin sitä kannattaa ehdottomasti käyttää hyväkseen, kirjoittipa sitten minkätyylistä fiktiota tahansa. Itse olen koettanut tarkoituksella välttää graafisen suunnittelun opiskelijan arjesta kertovia juttuja  (tosin tehnyt juttuja opiskelijaelämästä hieman yleisemmällä tasolla), koska en oikein usko, että minulla olisi aiheesta mitään sellaista sanottavaa, jota muut eivät olisi jo sanoneet moneen kertaan aiemmin ja paremmin.

[Doc Lomapäivä]

Jos sarjakuvansa aiheesta pitää olla omakohtaisia kokemuksia, niin sitten ei ainakaan taide ja julkaisumahdollisuudet kohtaa. Tietysti piirtäessä täytyy tietää miljööstä yms, mutta juttujen on oltava yleispäteviä. Moni Masi- ja Viivi & Wagner-juttukin toimisi täysin erilaisen sarjakuvan pohjana.

[Ossi]

Itse olen koettanut tarkoituksella välttää graafisen suunnittelun opiskelijan arjesta kertovia juttuja 

Olisi ehkä ihan paikallaan miettiä myös mitä yleisimpiä virheitä uusissa strippisarjakuvissa tehdään. Seuraavassa omia mietteitäni:

Kertoja Erittäin harvoin hyvä idea. Kertojan rooli sarjakuvassa on itse kuvilla. Miksi "kertojan" tulisi kertoa Muukalaisen saapumisesta kaupunkiin, kun sen näkee grafiikastakin. Olen nähnyt hyvin käytettyä Kertojaa erittäin harvoin, ehkä metasarjakuvia lukuun ottamatta. (Klassisisin esimerkki näistä on Scott McCloudin sarjakuvaa analysoiva omakuva).

Ainoa asia, jota kuvilla ei sarjakuvassa pysty hyvin ilmaisemaan, on ajan kuluminen. Mutta yksinkertainen tekstilaatikko "kahden viikon kuluttua" ajaa saman asian ilman omaa hahmoa.

Hahmojen esittely sarjan aluksi Kun lukijat tutustuvat uuteen sarjakuvaan, he eivät tiedä siitä mitään. Miksi siis heitä kiinnostaisi tietää Bruno the Banditin äidin olleen kuuma taistelijamisu nuoruudessaan?

Lukijat tutustuvat sarjakuvaan ajan myötä. Ja sen myötä hahmoille kasvaa persoonallisuus. Usein käy jopa niin, että geneerinen henkilöhahmo saa ympärilleen uusien juonenkäänteiden myötä lisää lihaa.

Omassa sarjakuvassamme (www.sosiaalisestirajoittuneet.biz) hahmojen kehittyminen on tapahtunut aika evolutionäärisesti. Emme alun alkaen miettineet läheskään kaikkia yksityiskohtia, joita matkan varrella on tullut kehitettyä. Ja miksi olisimme? Jos Plus esitellään lukijoille intohimoisena Pepsin ystävänä, se ei ole yhtä hauskaa kuin näyttää strippi, jossa C ja Plus riitelevät kolamerkeistä.

Toinen hyvä esimerkki hahmonkehityksestä on Dork Towerin (www.dorktower.com) Igor. Alun perin DT keskittyi tekijän omakuvaan, Mattiin. Mutta sarjakuvaa tehdessä Igorista on tullut päähahmo. "Overdo everthing" -asenteesta saa hyvää huumoria.

Turhan laaja henkilögalleria Tähän virheeseen sortuu harvinaisen moni uusi sarjakuvan tekijä - niin myös Sosiaalisesti rajoittuneet. Tällä hetkellä päähahmoja on noin kymmenkunta ja erilaisia sivuhahmoja vähintään tuplaten. Tämä on lukijoille rasittavaa ja sitä tulee minun mielestäni välttää.

Tähän syntiin on helppo langeta. Kun ideat ovat vähissä (ja ne ovat AINA vähissä), uuden hahmon tuominen sarjakuvaan saa aikaiseksi ideapuuskan. Mutta kun ensimmäiset parikymmentä ideaa on käytetty, on hahmon "elossapito" enemmän ja vähemmän työtä.

Vinkki: älkää uskoko lukijoita, jotka vinkuvat lisää sitä ja tätä hahmoa.

- Ossi

[Doc Lomapäivä]

Valaistuin taas kerran siitä, että sarjakuvassa yksittäisellä kuvalla ei ole minkäänlaista itseisarvoa.

Mulla Sade ja jotkut Art Spiegelmanin kirjootukset ovat panneet miettimään koko sarjakuvien tekemisen ihan uusiksi. Taitaapi tuo sarjallinen kerronta ollakin jotain ihan muuta kuin "komeita" kuvia peräkanaa lätkittynä. Asian tajuamisesta on ikävä kyllä pitkä matka siihen, että se näkyisi tuotoksissani mitenkään....

Siirtelen O.K:n ja Pertin kommentit Ville Rannan Sade-keskustelusta tänne minne oma kommenttini enemmän kuuluu.

Unelmani on, että sarjakuvantekijät lukisivat enemmän ns maailmankirjallisuutta ja kysyisivät itseltään "voisinko minä kertoa tällaisen samanlaisen tarinan, mutta sarjakuvana?" Olisi hienoa nähdä että joku tekisi samantyyppisen Suomeen sijoittuvan tarinan kuin esim. J.M. Coetzeen Michael K:n elämä, ja käyttäisi sarjakuvassa hyväkseen teoksen rakennetta.

Kirjallisuus ei ole ainoa laji missä voi kertoa suuria tarinoita. Isän ei tarvitse olla selvitynyt keskitysleiriltä jotta voi kertoa humaaneja tarinoita. Eivätkä komeat kuvatkaan ole este, mutta eivät myöskään edellytys. Enemmän Ville Rantoja, Suomeenkin oma Art Spiegelman. Tarvitaan sarjakuvakirjailijoita!

[O.K.]

Eivätkä komeat kuvatkaan ole este, mutta eivät myöskään edellytys.

Tätä minä olen viime aikoina pähkäillyt ahkerasti, ja kovasti McCloudin pyramiditeorian mukaisen havainnon olen saanut aikaiseksi. Pelkistetty piirrostyyli jättää roimasti enemmän tilaa mielikuvitukselle ja hahmot ikonisoituvat lukijan päässä. Tapahtuu samanlainen ilmiö kuin kirjallisuutta lukiessa, että sanoja paperilla olevat henkilöt muuttuvat ykskaks todellisiksi. Tätä ei tapahdu kovin realistisen piirrosjäljen yhteydessä. Kummallista.

Sen jälkeen kun taide on karsittu lähes ikonitasolle, ollaankin sen suurimman kysymyksen äärellä: synnyttääkö tarina elämyksen, joka oikeuttaa teoksen olemassaolon. Kirjallisuudessa tämä on yksinkertaista, koska yksittäiset kirjaimet paperilla ovat arvottomia, vain se mitä ne yhdessä muodostavat on merkityksellistä. Sarjakuvan kanssa kaatuu helposti siihen että ikoneista tulee itseisarvo, kuvat menevät sisällön edelle. Tuloksena on komeaa kuvataidetta mutta paskaa kirjallisuutta. (rinnastan sarjakuvan muihin taiteenlajeihin ihan alleviivatakseni)

No, mikäli halutaan kertoa suuria tarinoita, niin haittaako, jos taide on komeaa? Ehkäpä se nimenomaan haittaa. Metsää ei näe puilta, tarina ei aukea taiteen seasta.  Missä on sitten riittävä pelkistämisen taso verrattuna kulloinkin käsillä olevan tarinan kunnianhimoisuuteen suhteutettuna? Missä menee kynnys tehokkaan ikonisoivan taiteen ja liian yksinkertaisen piirrosjäljen välillä. Sen kun tietäisi.

Sitten on vielä sellainen käytännön seikka, että kunnianhimoista (pitkää) tarinaa toteuttaessa on pakko tehdä piirroksen kanssa kompromisseja, koska sivumäärä on väistämättä suuri.

[jokela]

.. hahmot ikonisoituvat lukijan päässä. Tapahtuu samanlainen ilmiö kuin kirjallisuutta lukiessa, että sanoja paperilla olevat henkilöt muuttuvat ykskaks todellisiksi. Tätä ei tapahdu kovin realistisen piirrosjäljen yhteydessä. .. //
 .. synnyttääkö tarina elämyksen, joka oikeuttaa teoksen olemassaolon. .. //
 .. niin haittaako, jos taide on komeaa? Ehkäpä se nimenomaan haittaa. ..

Niin no, eikös sarjakuvien jokseenkin perinteinen taakka ole sen kepeisyys ja taasen sitten epärealistiuus? Kyllähän Aku Ankastakin löytää humanismin pro gradun aineita jos hakemalla hakee ja trikoosankareiden pelehtimisestä eskapismin juuret ..

Mutta tuo tienviitta tai kulmakivi Maus olisi ehkä puuduttavaa luentaa jos jälki olisi hiukankin realistisempaa. Aihe ehkä sovittaa pelkistetyn tyyliin tarinaan itsestään. Ja taasen Will Eisnerin eeppiset tarinat ei ehkä olisi soveltuvia ennen mainitulla tyylillä?

Tuo OK´n mainittu ilmiö piirrosjäljen pelkistämisestä on tosiaan outo mutta viehättävä .. osaammeko samaistua helpommin hahmohin jos he ovat ´ei´–realistisia? Piileekö siinä esim. Tintin suosio, tahraton hahmo jossa ei ole yhtään pahetta tai minkäänlaista särmää, joka kuitenkin voi olla kaikki ´me´? (Niin, siis Hergén kertojan kykyjä unohtamatta)

Taasen, vaikka kuinka ihailen Koiviston Mämmilää (ja yleensä tapen tyyliä) niin joskus kuvat on ´yliladattuja´ .. t.s. niistä löytää niin paljon yksityiskohtaista infoa että se hidastaa lukuprosessia. Jäänkin ihmetteleen tekijän tarkkuutta ja taitavuutta.

Luulisin myös että jos tosissaan aikoo pitempää tarinaa takomaan ja hiomaan olisi ehkä järkevää kysäistä –mikä tyyli tähän sopii? .. Oma valintani olisi varmasti hiukakon pelkistettyä.

Vaikka en ole Villen Sade´tta lukenut, paljon muita kuitenkin, niin hänen tyylistään pidän. Sopivan letkäeää ja joustavaa ilman että mennee kokonaan epärealistiseksi. Luulisin siten sopivaa pitkään juttuun niinkö sade.

Mutta jos pistetään realismiskaalalle pykäliä ylöspäin niin vastaavasti 200 sivua Valeriania tai Blueberryä putkeen? .. aika luku-urakkaa se olisi.

Jos nyt vertailee sitten kirjallisuuteen, joka ehkä on vaativampi laji kuin sarjakuva. Tekijä antaa sanojen avulla lukijalle mielikuvia ja teos ns. syntyy vasta lukuprosessissa. Kirja ei ole mitään ilman lukijaansa, tulkitsijaansa joka joutuu syventymään tekstiin pystyäkseen tajutakseen sen sanoman.

Sarjakuvissa taas luikija tulkitsee samalla tekstin ja kuvien tai pelkistettyjen ikonien sanomaa .. joka voi jo avautua pelkkien kuvien avulla.

Onko häväistävä väite että jälkimmäinen voi olla jossain mielessä vaativampi laji?
´Less is more´ .. jos taidolla osaat pelkistää kuvaa ja tekstiä niin lukijalle avautuu maailmankaikkeus ..

-- j --

[O.K.]

Mutta jos pistetään realismiskaalalle pykäliä ylöspäin niin vastaavasti 200 sivua Valeriania tai Blueberryä putkeen? .. aika luku-urakkaa se olisi.

Sitten taas rupeaa miettimään, että olisiko se sittenkään. Nimittäin jos eteen lyötäisiin 200 sivuinen Valerian, lukisiko sen samalla tavalla kuin sen totutun albumimittaisen. Onko loppujen lopuksi lukijan tehtävä sopeuttaa oma lukutyylinsä sopivaksi kulloiseenkin teokseen. Tehdä se päätös, että antaa tarinan viedä, eikä salli itsensä jäädä tutkimaan yksittäisiä kuvia.

Tulee vain mieleen että nousevan auringon maassa sen tuntuvat osaavan.

Onko yksityiskohtaisemman, realistisemman tyylin liittäminen pitkään tarinaan vaikeaa siksi, että länsimaissa kuvaa katsotaan eri tavalla kuin tekstiä luetaan. Onko meillä taakkanamme koko länsimainen maalaustaiteen historia, joka velvoittaa katsojan tutkiskelemaan pitkään taidokkaaksi kokemaansa kuvaa.

[tertsi]

Lukisin oikein mielelläni 200 sivua Blueberryä,se olisi mahtavaa! Hienoja kuvia,joissa voisi viipyillä.

Mutta esmes: Corto Malteset tuppaavat jäämään mulla kesken, koska kuvat ovat niin pelkistettyjä = tylsiä.

[JJ Naas]

Oma näkemykseni: Taiteen tulee aina olla alisteista tarinan vaatimuksille.

Vertaus typografiasta: (Leipäteksti)Fontin pitää muodostaa niin helppolukuista tekstimassaa, että itse kirjainten muotoiluun ei lukiessa kiinnitä mitään huomiota; ainoastaan itse tekstin sisältö välittyy lukijalle mahdollisimman vaivattomasti. Tekstityyppi muuttuu "läpinäkyväksi", sitä tuijottaa koko ajan, mutta huomio kiinnittyy sisältöön.

Sama koskee sarjakuvaa: piirrosjäljen on tultava läpinäkyväksi, jotta tarina nousisi esiin taiteen takaa. (Tämä tarkoittaa tietynasteista pelkistämistä, mutta ei LIIAN pelkistettyä, muuten sekin alkaa häiritsemään.)

Mutta ennen kaikkea... liian yksityiskohtaisesti piirretyt kuvat hidastavat tarinan lukemista.. mutta välillä on tietysti tarpeellista hidastaa lukijan silmää, esim. yksityiskohtaisesti kuvatuilla kaupunkimaisemilla yms. tarpeen mukaan, mutta jos joka ikinen kuva on yhtä yksityiskohtainen ja viimeiseen asti kaunis ja viimeistelty, se hidastaa (ainakin minulla) lukemista niin paljon, että lukukokemuksesta tulee helposti raskassoutuista. Kuvakirjat kuvakirjoina.

[tertsi]

Mun mielestä avainsana on "luettavuus". Yksityiskohtia sinne, missä tarina ja tunnelma niitä tarvii ja pelkistämistä sinne ,missä se on paikallaan.

Helppoa!!!!!!

[O.K.]

Tekstityyppi muuttuu "läpinäkyväksi", sitä tuijottaa koko ajan, mutta huomio kiinnittyy sisältöön.

Onnistuneelle lukukokemukselle ominaista on tosiaan se että teksti (tai sarjakuva) itsessään -- ei vain sen ulkoasu -- muuttuu läpinäkyväksi, häviää tietoisuus siitä että "luen nyt paperille kirjoitettua (tai piirrettyä) asiaa". Välineen olemus häviää tekijän ja kokijan väliltä. Tarina alkaa synnyttää assosiaatioita ja henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä kokijan mielessä. Näin suoran ja siten voimakkaan lukukokemuksen synnyttäminen sarjakuvalla on vaikeaa -- taatusti vaikeampaa kuin kirjallisessa ilmaisussa.

Tertsi piruilee: "helppoa"... Kun olisikin.