Tartuin suurin odotuksin heti Supercrashin luettuani Cunninghamin sitä edeltäneeseen, myös kiiteltyyn opukseen Science Tales – Lies, Hoaxes and Scams (Myriad Editions, 2013).
Teos kuitenkin jäi minulta alkumetreille. Episodeihin jaettu, eri teemojen kautta tiedettä puolustava opus lähtee liikkeelle varsin masentavasta sähköshokkiterapiasta. Kun siitä jatketaan minua vain vähän kiinnostavalla homeopatialla, opus jäi lukematta.
Jos olisin pysytellyt opuksen kyydissä, se olisi palkinnut vähitellen aina vain paremmiksi osoittuvilla aihevalinnoillaan.
Tässä suhteessa episodit olisi pitänyt järjestää fiksummin, itse olisin valinnut opuksen alkuun vaikka kuukävelyä sivuavilla salaliittoteorioilla. Tylsemmät aiheet olisi voinut ryhmitellä sinne teoksen keskelle.
Aiheesta riippuen episodit ovat nimittäin joko erittäin mielenkiintoisia tai täysin yhdentekeviä. MPR-rokotevastaisuus oli maailmalla suurempi juttu kuin Suomessa, mutta se saa melko perusteellisen käsittelyn oli se sitten perusteltua tahi ei.
Episodit eivät ole yhteismitallisia, ja käsittely eroaa hieman todennäköisesti Cunninghamin kiinnostuksen kohteiden mukaan.
Kuukävelyyn liittyvä osuus on havainnollinen ja mielenkiintoinen, ja se olisi hyvin ansainnut laajemman käsittelyn. Kuitenkin Cunningham päättää käsittelynsä lyhyeen toteamalla, että salaliiton mittakaava olisi järjetön ja kyllä vain kuussa on käyty.
Evoluution tapauksessa Cunningham pyrkii näennäisesti vuoropuheluun, mutta näin tehdessään erehtyy luennoimaan opettavaisella sävyllä. Tästä syystä osuus ärsyttää. Cunningham on syvällä tieteen päädyssä, eikä puolueettomuus tunnu missään vaiheessa aidolta.
Julistuksellinen, suorastaan propagandaan taipuva käsittely ja loppumetreillä tupakkateollisuuden propagandaa, ilmastonmuutosta ja lehdistön "annetaan skeptikoille puheenvuoro" -tyyliä kritisoivassa osuudessa Cunningham on vahvimmillaan, ihan selkeästi Supercrash-tasolla.
Cunningham on luontoa ja taloutta käsittelevissä aiheissaan tulessa.
Öljyteollisuus käytännössä on ostanut poliitikkoja taskuunsa, ja nämä ajavat ympäristön tuhoavaa politiikkaa. Tämä narratiivi on sitä, missä Cunningham iskee terävästi ja nopeasti.
Dokumentaarinen ote liukuu neutraaliin käsittelyn ja Michael Moore -laitaa lähenevän tyylin välillä.
Ihan viimeisessä osuudessa Cunningham tietyllä tavoin summaa asiansa niin, että lukijan on pakko miettiä olisiko mies saanut tästä kursittua samankaltaisen maailmoja syleilevän esityksen mitä Supercrash on. Todennäköisesti olisi, jos uskallusta olisi tuossa vaiheessa riittänyt.