Ihan oikein kuiskitaan Turun kujilla. Pidetään spoilerittomana.
Ilahtuneesti pistin merkille myös liki täyden salin naisvoittoisuuden.
Sarjakuvan ystävälle tämä oli juuri sitä mitä pitää: näyttelijät olivat hyvin valittuja, moraali jätetään yksinomaan katsojan hartioille, väkivalta ei rajaudu toimintaelokuvien "nyt on ammuttu, ugh" stereotypiaan vaan on oikeasti ikävää.
USA esitetään negatiivisessa valossa ilman glofioinnin hiventäkään, jokainen hahmo on antisankari tai roisto.
Iljan ja Kinnusen arviot ovat ennestään tuttuja, kansanomaista ilmaisua käyttäen ymmärtävät aiheesta huomattavasti vähemmän kuin sika satelliitista, mutta hei: jokaisella on mielipiteensä.
Jerrmannin kanta osuu lähimmäs omaa kokemusta, ei ihan kohdilleen sekään silti. Siitä tunnistaa elokuvan, muut ovat lähinnä samaa luokkaa Saara Cantellin arviota Hateful Eightista muistuttavia, tahattoman huumorin kukkasia.
Hyvin kirjoitettuja mutta ei sinne päinkään.
Mitä noista mennä mieltään pahoittamaan.
Elokuva rullaa kuin kone, josta eroten sillä on sydäntä. Olisin suonut enemmän aikaa ja taukoja syventämään henkilöhahmoja.
Kesto tuntui kovasti lyhyeltä kahden tunnin mittaan.
Ongelmana elokuvalla massoja ajatellen on siinä että piirtää enimmäkseen taustansa näköisen kuvan, pelkäsin että mennään Kick-Ass elokuvan vesityslinjalla mutta siihen sudenkuoppaan ei (enimmäkseen) syöksytä.
Muutamassa kohden muutaman henkilön dialogi ja toiminta kyllä ovat sen verran metsissä aiemmin esitetystä että tuotantoyhtiö on varmasti laittanut näppinsä peliin siinä kohden. Kauneusvirhe jonka kanssa voi elää.
Varmasti tämä on koska sosiopaattisten rikollisten asettaminen pääosaan on elokuvien nykytasossa kiistanalainen ja riskialtis ratkaisu. Tämä ei ole hassun hauska Oceans eleven tahi muu luku näteillä humoristeilla.
Näyttelijät ovat karismaattisia ja hyviä mutta rosoisuuden ja glofioinnin sijaan katsojan ei anneta unohtaa että porukasta ei ehjää ihmistä löydy.
Parasta mitä näiden hahmoilla on tarjota maailmalle on kyky väkivallan, murhan ja varastamisen jalolla saralla.
Toinen on juurikin se kuva joka järjestäytyneestä yhteiskunnasta annetaan, voisin mennä stanford kokeiluun, abu ghraibiin, stand your ground lakiin ja jenkkilän systemaattiseen rasismiin joka kuultaa tylynä pohjavireena elokuvan halki mutta nuo nyanssit menevät muiltakin kuin tavan kritiikoilta ohi.
Naiskuvaus ei ole mitenkään keskenkasvuista tai misogynistä paitsi niille jotka eivät feminismistä ymmärrä sitäkään kuin mitä lihakarja Lagrangen pisteistä.
Naiset eivät tässä ole passiivisia mussuttajia, mikä ei monelle maita, mutta eipä heidänkään kantansa minua.
Moraalinen harmaus ja ihmisyys hukkuu varmasti monelta pintaräimeen alle, sen verran visuaalinen tykitys on kyseessä.
Mutta julmahan tämä on.
Eli sanalla sanoen Amanda Waller on niin onnistunut kuin voi. The Wall.
Muukin kaarti on roolitettu viimeisen päälle, joskin Suicide Squadinsa lukeneelle juonenkäänteet ovat odotettavissa hyvällä tapaa.
Ja musiikki tukee teemoja henkilöhahmoja ja tapahtumia onnistuneemmin kuin elokuvissa aikoihin.
Olit sitten Ostranderin, Glassin tai Kotin jne kausien fani tämä on sarjakuvaa selluloidilla. Ei Modesty Blaisea tai Catwomania.
Viimeksi taisin hymyillä yhtä leveästi ja pitkäkestoisesti elokuvan kohdalla Dreddin kohdalla. Liza the fox fairy ja muutanma muu ei sarjiselokuva tulee lähelle.
Tulee käytyä katsomassa uudestaan ainakin kerran elokuvissa.