Elämäkerta ja omaelämäkerta

[Jarkko Sikiö]

Tämä ketju on tarkoitettu sarjakuvamuotoisten elämäkertateosten, myös omaelämäkertojen, esiin nostamiseen.

Ketjuun harkinnan mukaan saattavat sopia matkakuvaukset ja lyhyemmät todellisuuspohjaiset kuvaukset, mutta tarpeen mukaan on suositeltavaa myös harkita muita ketjuja sekä uusien ketjujen aloittamista.

Harkinnan mukaan voi suositella myös todellisuuspohjaista fiktiota hieman Olipa Kerran Ranskassa -tyyliin, sikäli kuin kyse on elämäkerrasta.

Brian "Box" Brown Andre the Giant: Life and Legend (First Second, 2014) on sarjakuvamuotoinen elämäkerta showpainilegendasta André the Giant.

Brownin työn mutkaton esitys ja sujuva kerronta valloittaa varauksettomasti. Hän maalaa henkilökuvan poikkeuksellisesta julkisuuden henkilöstä sen suurempia tunteilematta.

Harvinaisesta sairaudesta kärsivä maalaispoika kasvaa jo 12-vuotiaana huikeisiin mittoihin, mikä kuitenkin rasittaa elimistöä. Vasta aikuisiällä maalla kasvanut poika kuulee lääkäriltä lopun lähestyvän 40-ikävuoden tietämillä.

Osin jo aivan showpainibisneksen luonteesta johtuen teos asemoituu vapaasti toden ja tarun rajaseudulle. Huumoria on runsaasti mukana, ja Brown kulkee taiten alueella, jossa vakavissakin asioissa piilee huumorin siemen. Tämän ansiosta raskaasta aiheesta on syntynyt (positiivisesti) kevyt toteutus.

Suosittelen lämpimästi tätä kaikille, jotka tutustuivat showpainiin 80-luvun loppupuolella, kun näytöksen todellinen luonne ei vielä ollut yleisesti tiedossa.

Box Brown Wikipediassa.

Chicago Readerin runolliseksi lipsahtava Andre the Giant -arvio.

[Jarkko Sikiö]

Myös Hyllyy-blogi tykkää Andren sarjakuvitetusta elämäntarinasta.

Selailin joutessani mm. tätä listaa (joka kyllä sisältää sekaisin niin omaelämäkerrallista sarjakuvaa kuin matkakertomuksiakin).

Olisihan siellä mm. Trotsky, Che ja Houdini, mutta ei aivan summamutikassa kehtaisi kaikkeen tutustua, etenkään ennestään tuntemattomien tekijöiden ollessa asialla.

Chester Brownin Louis Riel näytti joskus aikanaan selailemalla kiintoisalta, mutten muistaakseni lukenut sitä alkua pitemmälle.

[Jarkko Sikiö]

Tetris: The Games People Play (First Second, 2016) ei ole menestyspelin luoneen Alexey Pajitnovin elämäkerta, vaan dokumentaarinen esitys pelin historiasta.

Koska aloitusviestissä kehumani Brian "Box" Brown ei itsekään osaa rajata teostaan, sopii se yhtä hyvin tähän ketjuun.

Tässä teoksen suurin vika tulikin jo lausuttua. Se aloittaa suurella pensselillä luolamaalauksista ja näkee painivat esihistorialliset hahmot osoituksena paitsi kilpailukyvystä ja pelaamisesta. Sitten se kertoo Nintendon historian Tetriksen luomishetkeen saakka. Kahdesti täytyy kysyä miksi. Alustus on koko opuksen heikoin anti ja vaikka Nintendon historia on sen unohtaneelle ihan mielenkiintoista, sen olisi hyvin voinut opuksesta leikata pois.

Samoin Brown sovittaa pelejä laajempaan kontekstiin, osaksi taide- ja kulttuurikenttää. Tälle ei enää ole riittävästi aikaa, joten sivuja olisi voinut hyvin puristaa pois heti alussa.

Pajitnov itse ei ole riittävän mielenkiintoinen henkilö elämäkertateosta kannattelemaan, mutta Tetris on sitä – paitsi syntyhistoriansa ja maailmalle leviämisen osalta – ilmiönä. Kun tarina viimein käynnistyy, on rautaesiripun takaa maailman vallanneessa pelin historian käänteissä vastustamatonta vetoa.

En enää muista oliko kyseessä Pelit-, Skrolli- vai joku muu alan lehti, joka summasi saman viihdyttävänä artikkelina, muistelisin sen kuitenkin lukeneeni vuoden sisään.

Tässä tuleekin Brownin opuksen toinen suuri synti. Mikäli tunnet Tetriksen historian, ei Brown lisää siihen mitään merkittävää. Vähintään sarjakuvaesityksen tulisi sellainen lisäkerros olla. Tämä on kuitenkin dokumentaarina vähän kuin referoitu artikkeli tai artikkelin sarjakuvasovitus – oman työn osuus puuttuu.

Harmillisesti Brown ei aseta tapahtumia aikajanalle, jolloin vuodet sulautuvat toisiinsa ja tapahtumien etenemisvauhtia voi vain arvailla. Tähän tarvittaisiin aivan ehdottomasti joko kappalejako tai sitten vähän väliä maininta tapahtumavuodesta ja tärkeimpiin hetkiin vielä päiväys. Sellaisten puutteessa kiinnostus väistämättä alkaa laskea. Hieman dramatisointia olisi myös paineiden kasvaessa kaivattu, tarinasta kun bisnes- ja muuta dramaa ei puutu.

Tarinan jo ollessa lähellä loppua tämä tulee tekijälle itselleenkin mieleen, mutta vahinko on jo ehtinyt tapahtua.

Samalla voi vain ihmetellä kuinka mustavalkoisesti Brown jakaa henkilöt hyviin ja pahoihin. Mielestäni tämä on tarina, jossa kaikkien motiivi oli raha ja osa menestyi sen tavoittelussa joko kykyineen tai onnettaren avulla paremmin kuin toiset.

Atari kenties on videopelimaailman suuria häviäjiä, mutta onko se Nintendoa moraalittomampi. Ei minusta, Nintendo on päinvastoin toiminut härskisti kuluttajia, alihankkijoita ja jälleenmyyjiä kohtaan, jos kilpailijat laskettaisiinkin pois.

Tässä näkyy selvästi paitsi tekijänsä fanitus, myös sellainen vasemmalle kallistuva ajatusmaailma. Rikkaat ja mahtavat ovat automaattisesti pahoja, ellei Brown heitä hyvien kirjoihin laske. En spoilaa tämän karkeimmin paljastavaa kohtausta, onhan historia näinkin kiehtovaa luettavaa, ellei sitä ennestään muutoin jo tunne.

Näytesivuja voi kurkistella täältä.

[Jarkko Sikiö]

Bill Griffithin Invisible Ink (Fantagraphics, 2015) on melkoisella alaotsikolla (My Mother's Secret Love Affair With a Famous Cartoonist) siunattu opus.

Osin omaelämäkerta, osin sukuhistoria sekä ensisijaisesti hänen äitinsä ja sarjakuvapiirtäjä Lawrence Lariarin elämäkerta on ajoittain vangitsevan kiehtovaa perhe- ja sarjakuvahistoriaa, mutta loppua kohden enää välttävästi kiinnostava, toisinaan jopa vaivaannuttava elämäkertakuvaus.

Griffithin äiti petti väkivaltaista miestään vuosien ajan. Aviomiehensä kuoltua hän paljastaa suhteen lapsilleen. Kuitenkin hän päätyy onnettomaan avioliittoon toisen miehen, ei niin ikään naimisissa tahollaan olevan Lariarin, kanssa.

Griffith koettaa koota kuvaa äitinsä elämästä pyrkien ymmärtämään tämän ratkaisuja. Apunaan hänellä on mm. äitinsä kirjoittama romaani, jonka hän arvelee kertovan äitinsä elämästä sellaisenaan.

Griffith kuvaa tapahtunutta lähes kuin kyse ei olisi hänen omasta äidistään. Käsittely on alussa vangitseva, kun tekijä uppoutuu siihen osaan vanhempiensa elämästä, jonka he ovat pitäneet sekä toisiltaan että lapsiltaan salassa. Kun tämä on vielä sidoksissa sarjakuvan pioneerivuosiin toisen maailmansodan molemmin puolin, on teos kiistatta mielenkiintoinen.

Toisaalta opus on parhaimmillaan puoleen väliin saakka, kun esitys on tiivistä ja harkittua, mutta taso laskee opuksen päästyä karkaamaan tekijänsä käsistä.

Toki on mielenkiintoista kuinka Griffith käsittelee löytämäänsä, osin painajais- ja valveunien kautta, mutta kuitenkin pohdinta siitä kuinka Lariarin tunteminen olisi mahdollisesti vaikuttanut Griffithin omiin töihin on hauskasta käsittelystä huolimatta kovin vähämerkityksellistä alkupuolen faktojen rinnalla.

Teoksen sivuilta näkyy Griffithin toivoneen äitinsä valinneen Lariarin toisen aviomiehensä sijasta. Toinen avioliitto jää lukijalta pimentoon. Griffith kuvaa miehen olleen ykskantaan huijari.

Griffith on silminnähden lumoutunut löytäessään unohdukseen painuneen sarjakuvantekijän, jonka ura kaartaa lävitse strippi- ja sarjakuvalehden kultakauden 40-luvulla. Lariarin hän kuvaa opportunistina, joka pyrkii sitkeästi löytämään kultamunia munivan hanhen siinä onnistumatta.

Kenties koko opuksen harkitsemattomin osuus on, sisältöä kuvaamattoman kannen ja alaotsikon lisäksi, Griffithin äidin kirjoittama tunnustus. Se on intiimimpi kuin sivut, joilla Griffith kuvaa äitinsä Lariarin sängyssä ja sen purkaminen sellaisenaan, kirjallisessa muodossa on lähes epämiellyttävä kokemus.

Tunnustus on eräänlainen vedenjakaja, jonka jälkeen viimeinen neljännes rullaa vähän omin päin ja ohjausta vailla. Herää kysymys, missä vaiheessa teoksen työstämistä Griffith on äitinsä tunnustuksen löytänyt.

Kaikkinensa Invisible Ink on teos, jota tekisi mieli kehua enemmän kuin se antaa aihetta. Strippisarjan tekijän ensimmäisenä sarjakuvaromaanina työn on vahva, mutta kuitenkin monin osin epämuotoinen sen liukuessa objektiivisesta subjektiiviseen.

Viime kädessä teos jättää lukijansa kysymään, missä määrin vanhempien elämä lopulta edes kuuluu lapsille.

[Jarkko Sikiö]

Box Brown palaa showpainin pariin. Is This Guy For Real - The Unbelievable Andy Kaufman (First Second, 2018) on vain näennäisesti Kaufmanin elämäkerta.

Todellisuudessa Brown syventyy hartaasti siihen puoleen Kaufmanin viihdyttäjänurasta, joka liittyy showpainimaailmaan.

Tätä lukee sujuvasti, eikä mustavalkoisuus vaivaa lainkaan, kuten se pelkistetyn kuvituksen ansiosta ei aiemmissakaan Brownin töissä ole haitannut.

Kuitenkin esityksessä on kunnianhimon puutetta, mikä vie parhaan terän lukukokemukselta. Tilaa käytetään suorastaan tuhlaillen, silloinkin kun tiivistetympi esitys olisi perusteltua.

Koska Jim Carreyn takavuosien elokuvasta ei ole jäänyt mieleen oikeastaan mitään, ei tältä oikein mitään osaa etukäteen odottaakaan.

Kuitenkin mieleen tulee monesti, että Brown olisi voinut hyvin valita puhtaan showpainiaiheen, koska siihen hän pääosin keskittyy. Andre the Giantin tasolle ei missään vaiheessa päästä, mikä on tietysti suuri pettymys.

Lopulta Kaufmanista Brown ei saa sen kummempaa otetta kuin opuksestaan. Tässä mielessä elämäkerta olisi voinut keskittyä vaikkapa henkilöön, jolla ei ole mitään sidoksia showpainiin.

[Jarkko Sikiö]

Pierre Christin & Philippe Aymond: East-West (Est-Ouest, DUPUIS 2018, engl. Europe Comics 2018).

Christinin omaelämäkertaa ja matkapäiväkirjaa yhdistävä teos rullaa mukavasti nuoruusvuodet Yhdysvalloissa, kunnes koittaa kotiinpaluun aika.

Kaipuu seikkailuihin kuvataan mainiosti siten, että Ranskassa kaikki on pelkkää harmaata. Sitten tie vie itäblokin maihin. Tämä on nimen mukaan koko opuksen idea, eli kierretään ensin länttä ja sitten itää.

Alkupuolella on paljon nostalgiaa, ja sävy on kevyt. Autoilusta tulee mieleen melkein Niilo Pielisen kohellus, mutta toisaalta omat vanhempani aina kertoivat juttua kuinka vetoakseli katkesi kesken ajon, että kai se oli sitä maailmanaikaa.

En pystynyt kunnolla syventymään opukseen, mistä johtuen en aivan päässyt kiinni purkiko Christin pettymystään sosialismin toteutukseen, mutta karkeasti ottaen 50–50-jako idän ja lännen välille sivuissa mitaten tuntuu kuitenkin sisällön puolella painuvan idän puolelle. Toisaalta itäblokin maita hän laajemmin kiertelikin, Amerikoista kokemukset ovat paitsi ajallisesti kaukaisempia, myös kokemusten osalta rajatumpia.

Sarjakuvasunnuntain kunniaksi ehdin jo puolivälissä ylistää opusta, ja mikäpä sitä on ylistäessä. Kuitenkaan käsikirjoitus ei aivan nouse Aymondin taiteen rinnalle.

Christin on rajannut vajaat 130-sivuisen opuksen melko tarkkaan tien päälle, jopa niin tarkoin ettei vaimoa ja lasta mainita kuin kerran eikä silloinkaan nimellä.

Tiukka rajaus johtaa loppua kohden pahemman puoleiseen kompurointiin. Christin kuvaa romanivähemmistöjen kaltoinkohtelua, mutta joutuu Puolaan sijoittuvan matkansa kohdalla selittämään, miksi sivuuttaa keskitysleirit yhdellä ruudulla. Toiste tällainen kohta tulee vastaan, kun hän kuvaa kahden Saksan välisiä eroja, mutta sivuuttaa niiden yhdistymisen.

Christinin tekemät valinnat ovat ymmärrettäviä, hyväksyttäviäkin, mutta kumman epätyytyväinen tunne jää kuitenkin päällimmäiseksi. Kokonainen aukeama on kuitenkin ryövätty sarkastiselle anekdootille, että mitä jos Chernobylin voimala olisikin rakennettu Punaiselle torille.

Sarjakuvistaan kiinnostuneille ei Christin paljoa tarjoa. Lähinnä päätyminen sarjakuvauran pariin kuvataan tyydyttävästi.

Lapsuudenystävä Jean-Claude Mézièresin lisäksi vain kourallinen keskeisimpiä vaikuttajia – Giraud, Goscinny, Charlier – ovat edes mahtuneet mukaan.

Enki Bilal -yhteistyö Metsästysretki ja Durschbruch-antologia mainitaan, koska ne liittyvät kokemuksiin rautaesiripun takana.

Kokonaisuus jättää sen luettuaan itsestään ristiriitaisen jälkimaun. Onhan tämä toteutuksensa osalta korkeatasoinen sekä aiheeltaan mielenkiintoinen ja siksi tyydyttävä. Samaan aikaan se on monessa suhteessa vajavainen ja siksi epätyydyttävä.

Jonkin aikaa pallottelin, minne tämä pitäisi postittaa, mutta kun sarjakuvamuotoisista matkapäiväkirjoista ei ole omaa ketjuaan, niin päädyin tähän.

EDIT: Durchbruch julkaistiin Suomessa nimellä Murros: Rautaesirippu repeää (1990). Koetin muistella jotain muuri murtuu -käännöstä, kun murros on tässä yhteydessä aina tosi outo valinta, mutta kaipa se sillä selittyy kun ei vielä Neuvostoliittokaan ehtinyt hajota.

[Jarkko Sikiö]

Kun sinä asut siellä Etelä-Amerikassa, siellähän on tunnettu julkaisu "Kuuluisien miesten elämäkertoja", jossa on Paavo Nurmikin mukana.

Tämä on mainittu Kaukoranta-Kemppisessä ja jopa Mafaldassa.

En tuollaisesta ole kuullutkaan, kiitoksia vinkistä. On meillä sellainen kuuluisten naisten elämäkertoja, mutta ei ole sarjakuvamuotoinen.

[Jarkko Sikiö]

Michigan: On the Trail of a War Bride (Michigan – Sur la route d'une War Bride, Dargaud 2017, engl. Europe Comics 2018) yhdistää luontevasti omaelämäkerran ja elämäkerran. Taustalla näkyy tutkivaa journalismia, vaikka käsikirjoittaja ei sitä itse korosta.

Odette, käsikirjoittaja Julien Freyn vaimon sukulainen, rakastui toisen maailmansodan aikana amerikkalaissotilaaseen, muutti tämän perässä Michiganiin ja perusti perheen. Frey kuvaa matkaa vaimonsa kanssa tapaamaan Odettea ja tämän sukua Yhdysvaltoihin.

Frey kertoo Odetten tarinan limittäin oman matkansa kanssa. Tämä ei ehkä kuulosta järin hyvältä yhdistelmältä, mutta lopputulos toimii täydellisesti.

Hienovaraisesti Frey kuvaa Odetten tunteita, epävarmuutta, pelkoja sekä kulttuurien välisiä epäluuloja tuomatta niitä sanallisesti esiin. Useassa kohtaa se, mikä jää sanomatta puhuttelee lukijaa kuuluvimmin. Frey saa lukijan asettumaan Odetten pään sisään siten, että monesti lukiessa aistii hänen ajatuksensa ja tunteensa.

Lucas Varela kuvaa tätä sekä yleisemmin kaikkea ihmisten kanssakäyntiä äärimmäisen taitavasti. Hänen tyylinsä ennemmin korostaa kuin pelkistää.

Tälle lukusuositus, kun tekee mieli lukea hyvän mielen sarjakuvaa.

[Jarkko Sikiö]

They Called Us Enemy (IDW/Top Shelf, 2019) kertoo George Takein ja hänen vanhempiensa tarinan.

Takei, alkuperäisen Star Trek -sarjan Sulu, on merkitty kirjoittajaksi Justin Eisingerin ja Steven Scottin ohella. Harmony Becker on kuvittanut tämän omaelämäkerran ja perhehistorian välille asemoituvan teoksen.

Näyttelijänä ja aktivistina – mustien kansalaisoikeuksien että seksuaalivähemmistöjen puolustajana – tunnettu Takei kertoo tarinan sodanaikaisesta hysteriasta, joka vertautuu Trumpin hallinnon nykytoimiin.

Toisen maailmansodan aikana Yhdysvallat perusti vankileirejä omille kansalaisilleen japanilaisiin sukujuuriin perustuen.

Teos nostaa vähän tunnetun, pitkään vaietun, osan maan historiasta monitahoisesti ja sellaisella tasolla, mikä ei ilman omakohtaisia kokemuksia olisi mahdollista.

Teos kuvaa varsin eleettömästi kuinka yksilöiden tunteet ̣– erityisesti huoli ja pelko omien lasten puolesta – asetetaan kafkamaisen hallintokoneiston kylmää järkeilyä vastaan.

Ihmiskohtalot, kokonaisten perheiden kohtalot, ratkaistaan lomakkeen armottomasti asetettujen kyllä tai ei -vastausten perusteella. Kun oikeaa vastausta ei ole, mikä vastauksista olisi oman perheen kannalta "oikein"?

Lojaaliutensa todistaakseen osa miehistä lähtee rintamalle – samalla kun heidän perheensä jäävät vankileirille. Heistä jotkut olisivat värväytyneet joukkoihin sodan alussa, mutta armeija hylkäsi heidät etnisestä alkuperästä johtuen.

Teos käsittelee suuria vääryyksiä vain harvoin suorasanaisesti niitä paheksuen. Kuitenkin lukija selittämättäkin ymmärtää, että japanilaissotilaista koottu yksikkö lähetettiin kuolemaan muiden sotilaitten edestä tai vihollisjoukkoja väsyttääkseen.

Trump ei teoksessa esiinny suoraan. Oli mitä mieltä tahansa Reaganista, Clintonista tai Obamasta presidentteinä, näiden puheista syntyy voimakas kontrasti lukijan ymmärtäessä ettei mikään puheista voisi koskaan sopia istuvan presidentin suuhun. Sanaton viesti jää ilmaan osuen voimakkaammin kuin suorapuheinen vastakkainasettelu.

Väkivallantekoja ei teoksessa esitetä juuri lainkaan, mutta yhteiskunnan ja yksilöiden syrjinnän epäoikeudenmukaisuuden kuvaus ja sen herättämät tunteet tekevät siitä väkevää luettavaa. Teos on myös äärimmäisen ajankohtainen, eikä se ole tekoajastaan, kahdessa vuodessa, ehtinyt vanhentua päivääkään.

Takein asemaa teos käyttää lähinnä antaakseen tapahtumille kasvot sekä jossain määrin painoarvoa: sivuilla hän mm. esiintyy useissa tärkeissä tilaisuuksissa. Omaelämäkerta ei kuitenkaan ole kyseessä, ensisijaisesti tämä on hänen vanhempiensa tarina, mutta hänen päätyminen – aikansa negatiivisia stereotypioita vastustavaan päärooliinsa – on mukana.

[Jarkko Sikiö]

Tiananmen 1989: Our Shattered Hopes (IDW 2020) on tosipohjainen kuvaus opiskelijanuorten toiveista sekä kuuluisaa verilöylyä edeltävistä tapahtumista.

Se perustuu Lun Zhangin kokemuksiin, mutta ei esipuheen mukaan ole hänen omaelämänkertansa, vaan niihin perustuva dramatisointi. Keskeisistä henkilöistä moni on fiktiota.

Toivon ratkaisun johtuvan ensisijaisesti siitä, että näin kyseisiltä henkilöiltä ei ole ollut tarpeen kysyä lupaa heidän käyttämiselleen osana teosta. Tosin pelkään sen edelleen johtuvan tarpeesta peitellä avainhenkilöiden osuutta tapahtumiin.

Jälkimmäisestä viitteitä antaa teoksen eniten pahoinvointia aiheuttava maininta siitä, kuinka viimeinen Maon valtavan kuvan aukiolla sotkeneista nuorista vapautettiin 2006 jo kadotettuaan mielenterveytensä kidutuksen vuoksi.

Tästä esimerkistä, kuin myös aiheestaan ja alaotsikostaan, huolimatta teos on vangitseva kuvaus nuorten mielenosoittajien elämästä ja ennen kaikkea toiveista kommunistivaltiossa.

Käsikirjoitus yllättää lukijan voimakkaalla toiveikkuuden täyttämällä tulevaisuudenuskolla, joka kantaa koko teoksen lävitse, ja – tietyssä mielessä – sen yli. Käsikirjoituksessa Zhangin työparina on ollut Adrien Gombeaud.

Tarinan kuvittanut, Améziane, saa tapahtumat eloon, suorastaan hengittämään. Koska henkilöhahmot pääsevät ääneen vain lyhyesti, ansaitsee kuvittaja erityiskiitoksen siitä, että lukija tuntee yhteenkuuluvuuden tunnetta näitä kohtaan.

Teoksen ainoa kyseenalainen valinta on kuvata toisinaan sivuttavia kommunistisen puolueen jäseniä ilmassa leijuvilla päillä, mutta lukijaa hullunkurinen ratkaisu auttaa pysymään mukana.

Käsikirjoitus kuitenkin luottaa, että lukija muistaa koulusta vähintään kulttuurivallankumouksen mielipuolisuuden, kuten myös ymmärtää reformien olleen sarja yhteiskunnallisia vääryyksiä, jotka ajettiin läpi väkivalloin. Itse Zhang joutui lapsena opettajavanhempiensa ammatin vuoksi kulttuurivallankumouksen uhriksi, mutta ei kuitenkaan sen rusentamaksi.

Kiinan historiaa taustoitetaan siinä määrin, mikä vaaditaan lukijaa ymmärtämään Zhangin lähtökohdat, mikä on keskeinen tekijä selittämään miksi hän suhtautui epäilevämmin puolueen reaktioon kuin vain vähän häntä nuoremmat.

Vasta runsas vuosi sitten Chile ajautui ennakoimattomasti keskelle kansan laajoja mielenosoituksia. Ensimmäinen reaktio oli presidentin epäonnistunut yritys tukahduttaa ne armeijan ja poliisin avulla. Kansan reaktio voimankäyttöön oli sama kuin tässä teoksessa kuvattu ensireaktio armeijan kohdatessaan. Kerran diktatuurin kohdannut Chile ei suostunut astumaan yhtään askelta enää sille tielle, ja suosionsa pitkälti menettäneen presidentin kunniaksi hän pidättäytyi ajamasta tilannetta pidemmälle avoimiin konflikteihin, minkä ansiosta maa on tänään tiellä kohti perustuslain uudistusta, jota se kipeästi tarvitsee.

On mahdoton jäädä pitkäksi aikaa miettimään, kuinka Kiinan tie olisi mahdollisesti ottanut kokonaan uuden suunnan jos se olisi pidättäytynyt lähettämästä tankkeja aukiolle. Olisiko Hongkongin tilanne tänään valoisampi ja Kiina itse vähemmän aggressiivinen ja vaarallinen.

Teosta lukiessa jää väkisin miettimään myös ajankohtaisia tapahtumia mm. Valko-Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Voimankäyttö ei usein näyttäydy kansalle siten kuin valtion johto sen on tarkoittanut, vaan päinvastoin heikkouden osoituksena.

Tämä on tärkeä, laadukas teos, jota suosittelen lämpimästi myös niille, jotka eivät tavanomaisesti sarjakuvaa kuluta.

[Jarkko Sikiö]

Calamity Jane: The Calamitous Life of Martha Jane Cannary, 1852–1903 (IDW 2017) on Christian Perrisin ja Matthieu Blanchin mukaansatempaava, elävä ja hengittävä elämäkerta.

Omat mielikuvani lännenlegendasta ovat Lucky Luken sivuilta ja Deadwood-sarjasta. Niiden kanssa opuksen Calamityllä ei ole paljoakaan tekemistä, jos sentään jotain yhteistäkin löytyy.

Tekijät kertovat tasoitelleensa, jopa kokonaan muutelleen, hurjimpia tarinoita. Niiden todenperäisyydestä ei usein olekaan Calamityn omia juttuja konkreettisempaa jälkeä. Tästä huolimatta monessa kommelluksessa lukija kokee hämmästyksen sekaista ihmetystä.

Janen tarina on kova ja traaginen, mutta tekijät eivät ryvetä päähenkilöä kurjuudessa. Julma kohtalo on osa aikakauden ihmisten elämää, minkä kuvaamiseen riittää joskus vain yksittäinen lause. Lukijaa kohtaan tuo on armollinen valinta, koska tekijät usein kääntävät esiin kiillotetun Villin Lännen myytin sijaan sen kääntöpuolen, joka on veren ja ulosteen tahraama.

Jos koko opuksen puristaa yhteen sanaan, se on elämänmakuinen. Teos on mittava, kaikkiaan 370 sivua. Suurteoksen lopussa, viimeisten viidenkymmenen sivun aikana, käsikirjoitukseen hiipii epävarmuutta. Olisiko mittava opus jo väsyttänyt tekijänsä, vai mahtoiko elämänhallintansa menettäneen Calamityn myöhempien vaiheiden kuvaaminen muodostunua tekijöille haastavaksi.

Koska aiemmin varma kerronta muuttuu kursoriseksi, tapahtumia toteavasti ja ohimennen läpikäyväksi, tuntee lukija tekijöiden menettäneen suurimman kiinnostuksensa. Kerran näin ajateltuani en pystynyt itsekään sitä enää täysin ylläpitämään. On sääli, että näin mittavassa ja kiistatta hienossa opuksessa sen viimeiset viisikymmentä sivua jäävät leimaamaan sen taakseen jättämää jälkeä.

Villin Lännen harrastajille opus tarjoaa paljon aikakauteen keskeisesti kuuluvaa kuvastoa ja luontoa, mikä on osa teoksen lumoa. Kuvitus ei kuitenkaan ole mitään selkeää viivaa, joten ennemmin tätä voi suositella jos Ken Parker on Tex Willeriä mieluisampaa luettavaa.

Tekijät taustoittavat sopivin välein, mikä riittää minunkaltaiselleni lukijalle, jonka päässä eivät pysy sen enempää alkuperäiskansat kuin ajan merkkitapaukset. Toisinaan suuria teemoja käsitellään yksittäisinä kohtauksina, ja moni tällainen hetki on opuksen suola. Jane mm. arvelee selviyneensä kohtaamisesta intiaanisoturien kanssa, koska nämä pitivät tätä hieman hulluna. 

Erityistä huomiota herättää käännös – mitä ei tietenkään alkuteokseen vertaamatta voi täysin arvioida – jonka kieli on yhtä elävästi sointuvaa kuin Blanchin viiva.

Suosittelen tätä loppunotkahduksesta huolimatta lämpimästi realistisen lännenkuvauksen, mutta myös laajemmin laatusarjakuvan ystäville.

[Jarkko Sikiö]

The Mighty Elvis: A Graphic Biography (IDW 2019) on kyllä masentavin kokemus pitkään aikaan.

En arvannut etukäteen tarkistaa, että tämä ei ollutkaan sarjakuvamuotoinen elämäkerta. Ihan tarkkoja jos ollaan, niin kaksi sivua sarjakuvaa löytyy.

En pettymykseltäni ja itseni ruoskimiselta saanut luettua, mutta eipä leikekirjamainen läpikäynti Elviksen elämästä silmäiltynä näyttänyt kiinnostavalta.

Sääli niitä jotka tähän retkahtavat ja ostavat lahjaksi. Sääli niitäkin, jotka tämän lahjaksi saavat. Tuli ihan rahat pois -fiilis koko opuksesta, kun ei kuvitukseen ole sen suuremmin panostettu.

En olisi tästä edes muuten kirjoittanut, mutta kun IDW julkaisee erittäin laadukkaita elämäkertateoksia sarjakuvamuodossa, niin toimikoon viesti nyt varoituksen sanana, että kannattaa selvittää opuksen taustat ennen kuin latoo roposia likoon.

[Jarkko Sikiö]

Kukka-Maria Kiuru julkaisi omaan elämäänsä pohjautuvan Noin satatuhatta solmua suomeksi ja englanniksi 2016. Se huomioitiin mediassa varsin laajalti.

Työn voi edelleen lukea pdf-muodossa ilmaiseksi tekijän kotisivulta. Kuvituksessa on mukava Jasso-kissamainen fiilis.

[Jarkko Sikiö]

For Justice: The Serge & Beate Klarsfeld Story (Humanoids/Life Drawn, 2021) on sarjakuvasovitus Klarsfeldien omaelämäkerrallisesta muistelmateoksesta Mémoirs (2015). Sarjakuva on siis tosipohjainen esitys Klarsfeldien taistelusta natsirikollisten tuomiolle saattamiseksi.

Kuten myös opuksen lopussa todetaan, maailmanpolitiikka kiertyi vauhdilla toisen maailmansodan päätöksestä kylmän sodan asetelmiin. Siitä syystä natsien rikokset jäivät laajamittaisesti käsittelemättä. Käytännössä monet suurimmistakin syypäistä juutalaisten joukkotuhoon päätyivät valtion tärkeimpiin virkoihin Saksassa tai muutoin eri valtioiden palvelukseen.

Tarina alkaa vuodesta 1968, jolloin Beate symbolisesti löi liittokansleri Kurt Georg Kiesingeriä kasvoihin valtiopäivillä herätelläkseen teollaan kansakuntaa.

Käsikirjoittaja Pascal Bresson ja taiteilija Sylvain Dorange kuvaavat ansiokkaasti ranskalais-saksalaisen pariskunnan poikkeuksellista tarinaa. Teoksen alkupuoli on raskas seurata. Tämä johtuu luonnollisin osin sarjakuvan käsittelemistä teemoista, mutta osin myös hienoisesta käsikirjoituksen julistuksellisuudesta, vaikka aatteen palo mahdollisesti tuleekin alkuteoksesta. Kansi antaa hieman osviittaa.

Kyse ei ole tasapainottomasta opuksesta, mutta loppua kohden tarina alkaa yhteen tapaukseen keskittyessään rullaamaan omalla painollaan. Tarina edistyy paikoin lähes jännityskertomuksen muodossa siihen, kunnes tarina päätetään loppusummaukseen.

Dorange loistaa, ja kasvojen tai maisemien yksityiskohtia jää tarkastelemaan hieman ylimääräistä. Tavallaan pariskunnan motiivi on selvä, mutta jossain määrin heidän elämäntehtävää on vaikea ymmärtää.

Wikipediassa mainitaan Stasi-yhteyksiä, mikä ei varsinaisesti muuta teoksen ydinsanomaa. Kokonaisuudessaan kiehtova teos, joka melkein vaatisi syvempää käsittelyä kuin yksi foorumiviesti.

[Jarkko Sikiö]

Lugosi: The Rise and Fall of Hollywood's Dracula (Humanoids/Life Drawn, 2021) ei ole hyvä eikä huono. Ennestään minulle tuntematon Koren Shadmi on periaatteessa taidokas, mutta työnsä pohjana oleva Bela Lugosin elämä on vain perusmielenkiintoinen, eikä sellaisesta saa oikein aikaan muuta kuin peruskiinnostavan lehtiartikkelin. Sarjakuvana esitys ei herättänyt minussa yhtään mitään tunnetta. En innostunut, en pettynyt, enkä edes tylsistynyt. Sellainen peruskiinnostus vain säilyi kannesta kanteen viivasuorana. Suoritus kai sekin.