Nyt täytyy kyllä sanoa, että helmikuun Taskari ei ollut kokonaisuutena mitenkään huikea. Harvoin on yksi tarina noussut näin selkeästi ylitse muiden.
Keskellä nietosten (Erickson-Andersen) — Eli siis esinäytös. Ihan ok toteutukseltaan, vaikeahan esinäytöstä olisi täysin munia. Ei tästä mitään hyötyä silti ole, kun ei sisällä hyvää huumoria tai muutakaan, eli turhaksi sivuntäytteeksi jää.
Lemmenlotja (M.&L.Shaw-Andersen) — Pari hauskaa kohtaa ei paljon pelasta, kun kokonaisuus on auttamattoman typerä. Akun järjetön tyhmyys tarinan lopussa on jo surullisen huono veto.
Kultakilpa (Venerus-Gatto) — (SPOILER-varoitus!) Aimo Pohatta (huoh tuota nimeä) huikealla
kiillonerotuskyvyllään spottaa kovaa vauhtia pakenevan pakettiauton, joka on arviolta 30 metrin päässä. Tuotahan ei olisi muuten mitenkään voinut päätellä pakoautoksi. On se velho. Samanlaista lapsellista hölmöyttä ja puolittaisia ideoita täynnä oikeastaan koko tarina.
Tyhjää täynnä (Casty-Gervasio) — Ketään ei varmaankaan yllätä, että tämä on se kirjan ylivoimaisesti paras tarina. Ratkaisu ei ehkä ihan huikeinta mahdollista Castyn mittapuulla, mutta kiinnostuksen herättäminen ja juonenkuljetus ovat puhdasta neroutta. (Miettikääpä esim. Mustakaapu-kohtausta ja sen päätöstä!) Eikä tuossa lopussakaan mitään vikaa ole, kokonaisuutena mahtava tarina. Marco Gervasio on Mikki-piirtäjänä aivan ässä.
Taikaviitta ja ekokylä (Bosco-Freccero) — Kirjan toiseksi paras. Mielenkiintoinen mutta kepeä "arvoitus", joka on tunnelmaltaan onnistunut. Perusidea on hyvä, eikä ekoteemastakaan toki miinusta saa. Frecceron taide on kaunista.
Sydänten juhla (Macchetto-Soldati) — Niinkin kelpo kirjoittaja kuin Augusto Macchetto osoittaa aikamoista Disney-sivistymättömyyttä tai sitten melkoista välinpitämättömyyttä Mustan Pekan ja Hertan ensitapaamisen suhteen. En kyllä ole mikään puristi siinä mielessä, että kaikkien Disney-tarinoiden pitäisi muodostaa joku looginen jatkumo ja epäkelvot...no leimataan epäkelvoiksi, en todellakaan, mutta onhan tämä nyt aika paha. Luulisi Macchetton tuntevan Scarpan klassisen
Irokeesikaulanauhan, jossa Hertta esiintyy ensimmäisen kerran ja josta selvääkin selvemmin käy ilmi, että hän ja Pekka ovat olleet ystäviä jo lapsina. Tuo on kuitenkin italialaisen Disney-sarjakuvan merkkiteoksia. Vaan ilmeisesti ei tunne, pudottaa kyllä miehen osakkeita jonkin verran. Tuota megakämmiä lukuunottamattahan tarina oli oikein hauska ja mainio.
Kissalle kyytiä (Panaro-Mazzon) — Esi- tai siis välinäytös spoilasi koko tarinan. No, eipä tässä mitään erikoista ollut kuitenkaan.
Veljenpoikaviikko (Pesce-Gula) — Vanha kunnon Petteri Possu on pormestarin veljenpoika! Tämän huiman paljastuksen myötä itse tarina jää vähän sivuosaan. Kaverusten veneelle kävi köpösti.
Varkaita Vesuviuksella (Ambrosio-Gottardo) — Hyvin onnistuneita Milla-tarinoita on tehty loppujen lopuksi sangen vähän. Tämä on todella kaukana sellaisesta. Yksinkertaisesti typerä tarina.
Taikakamera (Panaro-Scarpa&Del Conte) — Ei ollut ansainnut "Kuukauden klassikko" -otsikkoa tämä tarina toimituksen mielestä (eipä niitä toki kuukausittain ole viime aikoina muutenkaan ollut). Oli tämä kyllä ihan hirveää kuraa suoraan sanottuna. Tyhmä, jopa vastenmielinen idea ja juoni on tylsä kuin mikä.
Ei kokonaisuutena järin erinomainen paketti, mutta empivien kannattaa ostaa kuitenkin. Castyn takia.
Sisällysluetteloiden (ja toimituksen höpötyssivun) nykyinen graafinen toteutus on muuten esteettisesti ihan järkyttävä. Vaaleankeltaisella pohjalla kirkkaankeltaisia laattoja, joissa vielä punaista, mustaa ja valkoista. Hyi kuvotus, kuinka osaakin olla karmean näköistä. Toki samaan hengenvetoon on todettava, että tarinoiden alkuperäisnimien kertominen on jees, samoin tekijätiedot näkee kätevästi nykyään myös tuosta.
