Nuoremmat kanssapalstalaiset ovatkin jo ehtineet uudesta Taskarista turista; kai minunkin on "perinnettä" jatkettava. Vanhempi syttyy hitaammin...no ei, mutta hyvähän se on antaa tarinoiden muhia päässä muutama päivä ennen kuin niistä mitään syväluotaavaa ryhtyy runoilemaan.
Kyllä tästä Taskaristakin runollisen viehkeää ainesta löytyy, eli onhan minun tultava korjaamaan käsityksiä siitä, ettei tämä jotenkin olisi ostamisen arvoinen opus. Yleensä olen käsitellyt tarinoita järjestyksessä, mutta nyt on lähdettävä terävä pää edellä, ja tuo terävä pää kuuluu Paolo Motturalle. Jazzpianisti Stefano Bollani on osallistunut kaimansa Petruccellin käsikirjoitukseen (Tietäjätenorin salaisuus), ja Bollani onkin saanut ankkavastineensa tarinaan mukaan. Käsikirjoitus on kokonaisuudessaan erittäin hyvä ja tarinan tunnelma välitön, rento ja kaunis. Suuri osa tästä kunniasta on annettava tietenkin myös Motturalle, joka on jo aikaa sitten todistanut olevansa hyvän fiiliksen välittäjänä täysin lyömätön. Miehen vahvuuksia olen minäkin käsitellyt jo moneen otteeseen, joten kannattaa antaa itse sarjakuvan kertoa. Sanotaan sen verran, että tarinan viimeinen ruutu tiivistää aika hyvin, mistä Motturan taiteessa on kyse. Yksi hyvin kuvaava sana on rauhoittava. Kerrassaan fantastista jälkeä. Vuoden parhaita ankkatarinoita, ja ehdottomasti riittävä syy jättää muutama euro kioskille, jos siis ylipäänsä hyvää Disney-sarjakuvaa on tapana ostella.
Eikä tämä kirja muiltakaan osin mitään murhetta aiheuta. Vitalianon Roope-sedän miljoonissa lähestytään valitettavasti päätöstä, erinomaista ankkasarjakuvaa uusinkin osa tuttuun tapaan. ATP-tarina (Sarda&Figus-Gorlero) on yksinkertainen, perinteistä kaavaa noudattava ja oikein viihdyttävä. Pätevien tekijöiden Riccardo Pescen ja Vitale Mangiatordin Taikaviitta-tarina toimii alussa erittäin hyvin, sitten seuraa käsittämätöntä hörhöilyä kaiken maailman heposäteineen ja lopulta lukijalle jää nk. "Mitä hittoa?" -fiilis. Tarina on kuitenkin ammattimaisesti tehty ja siinä on hyviä koukkuja niin juonen kuin teemankin osalta, eli kokonaisuus kääntyy positiivisen puolelle. Italotarinoista vaisuinta osastoa edustavat idealtaan omaperäinen, mutta ontuva Milla-juttu sekä Etsivä Kaasin kuiva "kohellus", jossa tuolit vaihtuvat, kun aidolle käy ohraisesti (kukaan tuskin tästä spoilerista sydämistyy), mutta jota lukiessa tuntuu siltä, että myös oikea Kaasi on piilotettu jonnekin ja häntä esittää joku satunnainen kankea mörkö.
Positiivinen yllätys oli Mark ja Laura Shaw'n sekä Bancellsin Niagaran uumenissa. Eihän se mikään mestariteos tietenkään ole ja sortuu loppupuolella tavanomaiseen koohotukseen, mutta juoni on rakennettu erittäin hyvin ja alku on riittävän kiinnostava, jotta tarina pitää lipsumisesta huolimatta otteessaan loppuun saakka. Miljöössä on jotain oudon kiehtovaa, eikä tämä Bancellsinkaan uran heikoimpia hetkiä ole. Kirjan avaava hiushassuttelu on tämänkertaisesta tanskalaiskolmikosta heikoin, kettuileva heimopäällikkö hiukan tosin piristää. Paul Halas on sen sijaan kirjoittanut paulhalasmaisen hatustavedetyn "tulevaisuudenkuvan", jossa tahaton komiikka yhdistyy oikeasti toimiviin juonenkäänteisiin. Kyseinen Mikki-tarina on jonkin sortin outo lintu, samaan aikaan tekisi mieli välillä itkeä ja nauraa. Eräiden ihmisten kohtalo on kyllä aika karu. Tarinassa on selviä heikkouksia vaikka muille jakaa, mutta jostain syystä kertaluontoisena pläjäyksenä homma toimii.
Jotta olennaisin asia myös päättäisi tarinatuokioni ja jäisi näin niiden raukkojen mieliin, jotka ovat viestin kokonaan lukeneet, läväytän vielä pari avainsanaa tiskiin:
Mottura. Paolo.