Brownilta en ole yhäkään lukenut vielä mitään muuta kuin sen Ed, iloisen klovnin, vaikka pitäis.
Ed ei ollut minun juttuni, mutta Brownin tuotanto käy lävitse sellaisen kehityskaaren, ettei sieltä tarttumakohtaa niin löydy. Ensin tulee anarkia, sitten taiteellisuus, omaelämäkerrallisuus ja Paying For It on jo jotain täysin uutta. Se lasketaan poliittiseksi, mikä tietysti toimittajia ja harrastajakentän ulkopuolisia kiehtoo, mutta kyllä sen taiteellinen ulottuvuus on melkoinen.
I Never Liked You on herkkä, Brownin kauneimmin kuvittama nuoruusmuistelu. Sitä lukiessa ei se niin kummoiselta tunnu, lähinnä tulee mieleen slice-of-life-jutut. Silti se jollain tavoin painuu alitajuntaan. Hetkeen sen luettuaan ei tee mieli tarttua mihinkään muuhun.
The Playboy jäi aiheensa vuoksi väliin, mutta kun muuta tuotantoa on ehtinyt lukemaan, sitä jotenkin herää uteliaisuus kurkistaa tekijän pään sisään. I Never Liked You ei vastaa, miksi Brown on niin estynyt, vaikka luulisi vanhemmillaan olleen suurempi rooli asiassa.
Underwater on aika taiteellinen, mutta miksi toisaalta kukaan kaivaisi enää kesken jätettyä tuotantoa. Kyllä se aika lailla hajoaa riekaleiksi pitkin matkaa tässäkin muodossa. Idea on kunnianhimoinen, siinä kun rinnastetaan miten lapsi oppii kielen ja kuinka opetuslapset oppivat uskon (Jeesus on ainoa aikuisen mittainen, opetuslapset puolta lyhyempiä). Usko on opetuslapsille yhtä kryptinen kuin kieli lapselle, mikä naurattaa pitkin matkaa. Lapsen kohdalla tulee vielä yhteiskunnan normien oppimista, mutta siihen se sitten jo tyssää.
Siinä mielessä loppupään rajaus jonnekin 70-luvulle tai alueellinen rajaus jenkkeihin olisi minusta mielekäs.
Onko sillä "akateemisella" rajalla muuta arvoa kuin rajata keskustelua tiettyyn kauteen. Itse en niin näkisi rajoilla olevan väliä.
Olihan tuo "nyky-underground" provokatiivisempi kuin jokin "undergroundin perilliset", mutta ei minua sitten kai kieritettykään tervassa.
EDIT: Koetettu sovittaa hieman järkeä aamukahvin ohessa kirjoitettuun tekstiin.