Kirjastoasiakkaana uudetkin sarjakuvat tulevat luettua parin vuoden viiveellä, nimittäin vasta jouluviikolla bongasin osan 1 (enkä noita jatko-osia joista ei voi aloittaa) kirjaston hyllyssä.
Erinomaista omaelämänkertaa todellakin. Lisäksi minusta on hirveän hyödyllistä että Sattouf onnistuu kertomaan arabimaailman ongelmista tavalla joka ulkopuoliselle olisi perin vaikeaa leimaantumatta rasistiksi (instituution aseman saavuttanut juutalaisviha noin niin kuin esimerkiksi, tai pintapuolisesti maalistuneen isän tuska kun poika ei osaa lapsuudenystävän kysyessä ladella suuraa).
Kvaakin arvostelussa kuvaksi oli valittu pätkä vereslihalle kivitetystä aasista. Tuossa kohdassa (samoin koirantappokohtauksessa) pohdin että vaikka olemme länsimaissa jo perin maallistuneita (kirjoittaja mukaanlukien), ja vaikka kristinuskolla on oma synkkä ja verinen historiansa, sellaiset asiat joita pidämme yleisinhimillisenä käytöksenä on kulttuuria joka vaatii ylläpitämistä ja rakentamista ja kai sekin jostain ammentaa. (Oma arvaukseni paremman puutteessa on Uusi testamentti.) Suomessa on Topeliuksen joululaulu varpusesta jouluaamuna ja perinteitä taivaan lintujen ruokkimisesta, ja eläimien julma kohteleminen ja rääkkäys on häpeä josta siihen taipuvia lapsia opetetaan pois.
Aion lukea jatko-osat sitä mukaa kuin ehsin saada ne käsiini.
