Boom! Studios -sarjat

[Jarkko Sikiö]

Kymmenen vuotta on hyvä tekosyy avata oma ketju Boom! Studios -kustantajalle, joka nimensä mukaisesti on räjähtänyt Kvaakin eri ketjuihin.

Mitä on kymmenessä vuodessa jäänyt käteen?

Deathmatch on niin hyvä, että sitä oli kehuttava ihan etusivulla saakka.

Mike Careyn Suicide Risk aloitti kiinnostavasti, mutta sukelsi sitten nopeasti, ainakin oma kiinnostukseni katosi sen tein kun Carey aloitti taustakuvioiden valottamisen.

The Woods on kehuttu, mutta en siihen ole vielä silmäilyjä syvemmin tarttunut.

[Jarkko Sikiö]

Ei räjähtänyt tämä ketju, ainakaan.

Mark Waidin Irredeemable-sarjasta on keskusteltu monessakin ketjussa, mutta kirjoitetaan nyt tähän.

Tämän perusidea on että, mitä jos Teräsmies naksahtaa ja ryhtyy tekemään pahoja.

Kieltämättä sarja on viihdyttävää luettavaa, mutta Waidin polvet notkahtavat aina tärkeimmillä portailla. Toiminnan motiivit, taustat ja selitykset jäävät sarjan heikoimmaksi anniksi huolimatta siitä, että niille uhrataan aikaa jaksokaupalla.

Waid hyödyntää yksittäisiä pikku ideoita luontevasti, osana tapahtumia. Esitys on kuitenkin varsin heikkotasoinen sarjan ollessa ylipitkä ja rönsyilee ulkoavaruuteen ja vaikka minne. Toisinaan tuntuu, että Waid kaataa kaiken pöytälaatikkoon jääneen kerralla tähän sarjaan.

Kun yksittäiset lehdet ovat löyhästi kokoon kursittuja nekin, tulee monesti ikävä kunnon toimittajaa, joka olisi piiskannut tästä vielä ihan kelpo sarjan esiin.

Olisipa joku Liefeldin Supreme vuonna 1992 ollut tällä tasolla, mutta eipä vain teattereissakaan pyöri Terminator 2.

[Jarkko Sikiö]

Strange Fruit on tuoreempi Waidin esitys. Tällä kertaa versioidaan mustaa Teräsmiestä ajalta, jolloin oli muotia pukeutua iltaisiin valkoiseen kokovartalolakanaan ja suippokärkiseen huppuun.

J.G. Jones on aika mahtava kuvittaja, mutta muuta antia tässä ei sitten olekaan.

Sarjan ongelma on käänteisesti sama kuin Irredeemablen kohdalla. Ensimmäinen oli ylipitkä, kun tämä taas on kuin kuuden jakson mittainen minisarja neljään jaksoon puristettuna.

Isot käänteet tulevat pohjustamattomina silmille lävähtäen. Kun tahti ei ole kohdallaan, lukukokemuksesta tulee sellainen mitä väliä -silmäilysessio.

[Jarkko Sikiö]

Hiljaisuudesta päätellen Kvaakissa eivät muut seuraa Boom-sarjoja tai hukuttavat ne Luettua-ketjuun.

Last Sons of America on neljäosainen minisarjatärppi siltä varalta, jos tv- tai elokuvaoikeudet laukeaisivat. Ei kyllä näillä eväillä osu, ei vaikka toinen päähenkilöistä on ilmetty Peter Dinklage.

Yhdysvalloissa on tapahtunut jotain scifiä, mistä johtuen maassa ei synny enää lapsia. Lasten ostaminen ja kaappaaminen Etelä-Amerikasta on hyvä bisnes, mutta tarinan päähenkilökaksikko ei ole hyvä ensimmäisessä ja ensimmäinen yritys jälkimmäisessä on iso munaus. Takakonttiin päätyy paikallisen kartellipomon – jonka siunauksella maan lapsikaappausbisnes toimii – ainoa tytär.

Tyttö kuitenkin tahtoo Amerikkaan ja on nähnyt jotain niin järisyttävää, ettei kaksikko edes harkitse tämän palauttamista ja pikaista pakoa maasta. Lopulta tämä järisyttävä paljastus on premissiin suhteutettuna varsin vähäpätöistä. Sanalla voi kuvata myös kartellipomoa, jolla on pari paukuttelevaa alaista ja ihan vain muutama poliisi riittää laittamaan pisteen koko maata hallitsevan kartellihirviön touhuille.

Tarinassa puhutaan osin espanjaa. Tai puhutaan ja puhutaan.

Oletteko koskaan kuullut elokuvaa, jossa espanjaa puhuvat näyttelijät eivät osaa espanjaa vaan lausuvat vuorosanansa ulkoa, vuorosanoissa on kirjoitusvirheitä ja lauseet ovat täysin elotonta kieltä. Jaa, ette ole.

Sarjakuvissa tämä on ihan okei ja varsin yleistä. Kirjoittajan ansioksi on todettava, että ilmeisesti pääosin puhekuplat ovat itse tuotettuja, mutta kuitenkin selvästi sanakirjan ja konekäännöksen varalta tuotettua. Lopussa sitten menee liian työlääksi tai tulee kiire, koska puhekupliin vedetään pitkät matkat tekstit englanniksi "<" ja ">" -merkkien väliin.

Tällainen sekoilu leimaa koko minisarjaa. Kansikuvassa veljistä lyhyelle on lyöty käsiraudat käteen. Sisäsivuilla kyse ei ole ainoastaan lyhytkasvuisesta, vaan hänet kuvataan sanoin ja kuvin epämuodostuneena, jonka toinen käsi on "hylkeenevä". Tästä syystä hänelle ei missään vaiheessa laiteta käsirautoja vaan lamautetaan ampumalla.

Kuvitus kansia myöten on varsin hyvää, mutta valehtelisin ettei tätä lukiessa nouse penis otsaan tämän tästä.

[Gothicus]

Hiljaisuudesta päätellen Kvaakissa eivät muut seuraa Boom-sarjoja tai hukuttavat ne Luettua-ketjuun.

Aika vähän, jos ollenkaan, on viime aikoina tullut seurattua, mutta nämä sinun katsauksesi ovat mainioita, joten jatka ihmeessä, vaikka yksinpuhelulta tuntuisikin! Näistä saa myös hyviä vinkkejä... (no niin, se siitä pyyteettömyyden vaikutelmasta, eli ihan hyötymielessähän minä näitä, sori).

[Jarkko Sikiö]

Evil Empire -sarjan ensimmäinen kokoelma We the People (2015) on graafisen suunnittelun osalta upea teos. Olisipa vain sisäsivuilla taso yhtä korkea.

Kaksi eri kuvittajaa valavat metrin paksuisen betonikannen kaiken kiinnostuksen maaperän ylle, mutta silti Max Bemis versoaa sieltä lävitse.

Neljännesvuosisata myöhemmin Amerikka elää dystopiassa, ja kaikki on mennyt pieleen tänään.

Suosittu, musta naisartisti hallitsee musiikkilistoja roisilla sanoituksilla. Suosikkiehdokas seuraavaksi presidentiksi alkaa toteuttaa laulun sanoituksia, ja hittibiisin innoittamana murhaa vaimonsa. Sitten ovelle saapuu toinen kandidaatti, ja pian tämä deittaa yhtä ehdokasta ja pelkää toisen saapuvan visiitille.

Sarjassa on parhaimmillaan sellainen 20th Century Boys -fiilis, jossa päähenkilön sijaan lukijaa askarruttaa, kuinka nykypäivän toimilla on yhteys tuleviin tapahtumiin.

Kokoelmassa on vasta neljä osaa kaikkiaan 12-osaisesta sarjasta, mutta en mitenkään jaksa uskoa tarttuvani jatkoon. Ehkä tämä toimisi, jos tämä vedettäisiin sellaisella Avatar-tyylillä överiksi ja kuvittajana olisi joku uusi Steve Dillon.

Näistä saa myös hyviä vinkkejä...

Tämä on mielestäni se Kvaakin ydinjuttu, joten miksi pahoitella.

[Jarkko Sikiö]

Keanun BRZRKR menestyy käsittämättömästi, saa käsittämättömästi huomiota, ja varmasti vielä päätyy valkokankaalle.

Tulevatko valkokankaille suunnatut tärpit jatkossa tässä muodossa, että keulassa on iso tähti ja tälle räätälöidään joukkorahoituksella oma sarja. En tiedä millaisella sopimuksella sarjakuvan tekijät ovat mukana, mutta eiköhän ne suuret rahat lopussa päädy sen taskuun, jonka naama on jo aineetonta omaisuutta.

[Toni]

Nyt kolme suhteellisen tuoretta Boom!-hittiä Tähtivaeltajablogissa:

https://tahtivaeltajablogi.com/2021/07/21/sarjakuvat-sarjakuvavuosi-2020-amerikassa-osa-4-4/

Jess söör!

Keanu-sarjista (BRZRKR) en kestänyt lukea edes yhden numeron vertaa, pahoitteluni.

[Jarkko Sikiö]

Strange Skies Over East Berlin (2020) näytti olleen myös edellisessä listassa linkitetyssä Tähtivaeltajan katsauksessa. Kyseessä siis on todella mainiosti kirjoitettu, pienimuotoinen tieteistarina, jonka suola on tausta, päähenkilökin on Stasin riveihin ujuttautunut kaksoisagentti. Vainoharha nousee potenssiin kaksi, kun puna-armeijan tiukkaakin tiukempi täti laittaa maanalaisen bunkkerin täyskaranteeniin. Ei lainkaan niin raskasta luettavaa, kuin voisi kuvauksista olettaa.

[Jarkko Sikiö]

We Only Find Them When They're Dead on komea nimi sarjalle. Sen ensimmäinen kokoelma The Seeker (2021) kuvaa nelihenkistä avaruusaluksen miehistöä, jonka tehtävä on leikellä kuolleiden, Marvelin Celestiaalien kokoisten avaruusolentojen ruumiita pieniin osiin.

Kurjaa on näissä hommissa tulevaisuudessa ihan järjestään, koska ruumiinosista käydään kamppailua ja markkinoille on asetettu hintakatto. Avaruusaluksessa käyty keskustelu tallennetaan niin, että tuomio tulee jälkikäteen kun oikein kolttostelee.

Sopivasti kipeästä tarinasta vastaa mm. Immortal Hulkin putkauttanut Al Ewing. Simone Di Meo on puolestaan italialaistaiteilija, jonka töihin en ole aiemmin tutustunut, mutta komiaa katseltavaa on. Kuvittelisin melkein, että tämä on parhaimmillaan näin sähköisessä muodossa.

Kenties tarkan markan harrastajaa voi vähän kalvaa, että tarina on niin sulavaa ettei siinä ole järin paljon tekstiä luettavana, eli visuaalinen puoli edellä mennään, mutta ei tästä muutoin saa rutkutettavaa kaivelemallakaan.

Koska vielä ei elävää avaruusjättiläistä ole löytynyt, voi tietysti arvata mitä jo ensimmäisen kokoelman loppupuolella vahvasti vihjataan. Jännää on.