David Roachin Masters of British Comic Art (2020) on kunnioitettava opus brittisarjakuvasta, mutta 'arf a mo miten raskasta ja kuivaa teksti on. Kirjoittajan ansioksi on sanottava, että kuudennesta kappaleesta lähtien luettavuus kohenee, kun keskitytään selkeärajaisempiin teemoihin, mutta alkukappaleissa tekstin voi sanoa olevan puisevaa. Kirjan sivuille kaipaisi alussa useaan otteeseen tietolaatikkoja viiden ensimmäisen kappaleen aikana. Esimerkiksi kustantajat olisi voinut puristaa tietoiskujen tapaisiin esittelyihin.
Huolimatta siitä, ettei kirja ole täysin tuntematonta asiaa ja käsiteltyjä sarjakuviakin on julkaistu melkoisen laajasti Suomessa, niin siitä huolimatta olisi pinnistettävä, että pysyisi kärryillä mikä julkaisu on miltäkin kustantajalta ja mitä sarjakuvia missäkin julkaisussa on nähty. Tätä ei auta lainkaan, että nimellisesti tekijät ovat pääosassa, mutta todellisuudessa tekstissä keskitytään ajoittain julkaisuihin ja kustantajiin. Lopulta merkittävimpiäkään sarjoja tuskin nostetaan eroon massasta, mikä tällaisessa opuksessa on hieman odottamatonta.
Tietolaatikoiden lisäksi hengästyttävää vauhtia etenevään tekstiin kaipaisi väliotsikoita. Tekstiä tuskin on puristettu tarkoituksella, koska opuksessa on sivuja lähes 400. Tosin puolet sivuista on kuvanäytteitä. Kuitenkin olisin mieluumin nähnyt nämä näytesivut pitkin matkaa ripoteltuina, koska nyt kirjoittaja saattaa kuvailla taidetta sanallisesti. En käynyt tällaisia tarkistamaan, että löytyisikö kyseinen taiteilija myöhemmin kuvanäytteiden muodossa kirjan sivuilta.
Tuntuu, että tekijä itsekin herää ajoittain luettelomaisuuteen, mutta sivulauseissa vuosikymmenien yli vedetyt yhteydet eivät ole kovin hyödyllisiä. Samoin olisi mielenkiintoista lukea yli lauseen mittaisia analyysejä. Tällaisia on esimerkiksi se, että vuonna 1956 sotasarjojen kohdelukijoiksi oletettiin 10–11-vuotiaat pojat, ja siksi brittien sotaviihteestä tuli luonteeltaan eskapististä. Tällaisista lauseista herää usein kysymyksiä, jotka vain jäävät vastaamatta. En ole vielä lukenut koko opusta, joten mahdollisesti tähänkin aiheeseen palataan myöhemmin.
Kirjan nimen vuoksi tekijöistä lukisi mieluusti syvemmin, nyt ennestään tuntemattomista tekijöistä saa lähinnä yleiskäsityksen. Tiedän kyllä, että tällainen opus on painajainen kustannustoimittaa ja oikolukea, mutta keskittyneemmin lukiessa esim. Barry Windsor-Smith kirjoitetaan ensimmäisen kerran ilman väliviivaa ja Francisco Solano Lópezin tapauksessa etunimessä sekä Alberto Giolittin sukunimessä on ensi kertaa niin silmäänpistävä lyöntivirhe, että se olisi pitänyt sieltä poimia pois. Solanon etunimi saadaan toisesta yrittämästä lähtien oikein, mutta eipä painotusmerkki löydä koskaan tietään sukunimeen. Jesús Blasco onnistuu painotusmerkin osalta jokainen kerta, mutta José Ortiz vain toisinaan, joten huolimattomuudeltahan tämä näyttää. Siinä mielessä virheet ovat hieman noloja, että rivien välistä kirjoittaja kuitenkin poimii kustantajien vuosikymmenien välinpitämättömyyttä tekijöitä kohtaan. Masentavimmillaan Roach toteaa, että Don Lawrence oli todennäköisesti ainoa taloudellisesti menestynyt brittien Golden Age -kauden taiteilijoista. Lawrence sai selville, että hänen sarjansa oli myyntimenestys Hollannissa, mutta IPC ei maksanut penniäkään royalteja. Lawrence loi siitä suivaantuneena Suomessakin julkaistun scifi-menestyksen nimeltä Storm.
Kirjassa on erinomainen kappale kuvitustoimistoista, mutta edeltävässä kappaleessa taustoittamatta mainitaan esim. Fleetwayn sotasarjoja toimittaneesta milanolaisesta Creazioni D'Ami -studiosta, että sen "ulkomaalaiset taiteilijat" olivat hyviä, mutta italialaisia luetellaan vasta myöhemmin. Sitten ripotellaan lisää tietoja polun varrelle ennen kuin päästään syventävään kappaleeseen. Tietyllä tapaa muutenkin lukijalla pitäisi olla tietty käsitys sarjakuvan historiasta ym. mutta se varmaan on lähtöoletus tällaisen teoksen kohdalla. Ummikkona olisin kyllä pudonnut moneen kertaan kyydistä.
Taustatiedoista on kiistatta hyötyä siltäkin osin, kuin teos on antoisimmillaan. Tämä osui varsin hyvin yksiin sen kanssa, mitä olen argentiinalaisista taiteilijoista lukenut eli opuksesta saa irti varsin paljon, kun tuntee tavallaan toisen puolen, erityisesti Breccia, El Viejo -teoksen perusteella. Samalla mm. vahvistetaan kuinka merkittävää roolia Hugo Pratt näytteli kahden maan sarjakuvateollisuuden historiassa avittaessaan argentiinalaisten värväämistä brittien talliin. Sitä en tiennyt, että kustantaja kylmästi antoi käskyn potkaista brittitekijät italialaisten ja muiden kansalaisuuksien tieltä. Kirjoittajan ansioksi on sanottava, että hän erottaa kuulopuheet selvästi faktoista.
Tästä kirjasta selviää myös, miten ihmeessä italialaiset vaihtuivat espanjalaisiin kuin sormia napsauttamalla. Lontoossa asunnut D'Ami yksinkertaisesti palasi kotimaahansa saatuaan sydänkohtauksen. Nykymaailmassa henkilösuhteiden merkitystä ei oikein meinaa ymmärtääkään, mutta monessa yhteydessä tekemääni taustatyötä varten olen kiinnittänyt merkille, kuinka taiteilijat muistelevat yritysten sijaan niissä työskennelleitä ihmisiä, mikä monesti vaatii hieman pohtimista, että mistä firmasta milloinkin on kyse. Toisaalta studioiden kanssa teksti puuroutuu pahasti, tästä olisi voinut hyvin vielä piiskata sen lopullisen version, mitä tämä ei vielä oikeastaan ole.
Solanoa itseoikeutetusti käsitellään enempää kuin ketään toista ulkomaalaista tekijää, koska Argentiinasta lähtöisin hänen studionsa kautta virtasi tuhatkunta sivua vuodessa, eli parhaimmillaan yhtä aikaa 13 sarjaa. Sen verran kirja poikkeaa Solanon omista muisteluista, että kirjassa väitetään töiden loppuneen maanpakoon. Solano itse muistelee lyöneensä oven takanaan kiinni pari vuotta aiemmin, ja se jäi brittitoimittajille niin pahasti hampaiden väliin, ettei Solano enää kovista yrityksistä huolimatta päässyt brittien leipiin vaikka hätä tienata leipä olikin pian kova.
Jopa digitaalisena tämä tuntuu ensiluokkaiselta painotuotteelta. Kuvanäytteet ovatkin ehdottomasti opuksen vahvuus, ne ovat runsaita ja hyvin painettuja. Siten teos myös välittää lukijalleen hyvin sellaisia yhteyksiä, mitä sanallisessa muodossa ei välity. Frank Bellamyn töistä näkee suoraan John Cassadayn (joka ei tosin ole britti) tyylin.
Olen toistaiseksi lukenut kirjan tekstisivuista runsaat puolet, joten edessä on vasta oikeastaan se mielenkiintoisin, mutta samalla myös tutuin osuus. Joku toinen kerta ehkä lisää tästä kirjasta, mutta olihan sitä nyt tässäkin.
