Fernanda Nicolinin ja
Alicia Beltramin muistelmateoksen
Los Oesterheld (Colophinius, 2016) sivuilla
Elsa Sánchez kertoo perheensä traagisen tarinan. Hänen neljä tytärtään vävyineen ja aviomies
Héctor Oesterheld kuolivat Argentiinan "likaisessa sodassa", vuosien 1976–1983 valtaa pitäneen ns. viimeisen sotilasjuntan valtionterrorissa.
Oesterheld kirjoitti
El Eternautan.
Teos on aiheestaan johtuen tavattoman vaikea lukea ja sen käsittely tekee siitä haastavan. Opusta varten on haastateltu paljon ihmisiä ja näkökulman vaihtuminen on tekee kirjasta vaikean seurata, erityisesti siltä osin kuin on erotettava lesken muistot muista. Osaltaan tästä tekee vielä vaikeamman, että montonerojen, vasemmiston militantit, käyttivät salanimiä. Teoksessa siis käytetään samasta henkilöstä välillä oikeaa nimeä ja sitten taas viitataan salanimeen. Osa haastatelluista ei esiinny omilla nimillään lainkaan, haavat maassa ovat vielä syviä ja tulehtuneita.
Argentiinan poliittinen historia on sekava ja 70-luvulla Buenos Airesin kaduilla taisteltiin kaikki kaikkia vastaan, kunnes sotilasjuntta alisti osapuolet tahtoonsa ja murskasi taipumattomat.
Olen huomannut Oesterheldin tarinan olevan tavattoman sekava ja jopa vakavien lähteiden toistavan selviä asiavirheitä. Asiaa ei auta, että kuten tekijät ovat jälkeenpäin kuvanneet, kuolemansa alla leski ei enää täysin erottanut nykyhetkeä menneisyydestä. Kirja julkaistiin postuumisti.
On tuskallista katsoa erästä videota, jolla muutoin edelleen virkeä ja selkeästi puhuva Sánchez lopussa siirtyy omaan todellisuuteensa. Kuitenkin Sánchez on työskennellyt ihmisoikeusjärjestöjen kanssa vuosikymmeniä ja tapahtumista on runsaasti materiaalia.
Teoksen vaatinut työn määrä on valtava ja siksi lopun yhteenvedossa on harmillinen suurpiirteisyys liittyen El Néstornauta -seinägraffitiin, jonka voi ymmärtää väärin. Käytännössä nuoret taiteilijat käyttivät kuvittaja Solano Lópezin kuvaa pohjana ja muokkasivat sen omaan tarkoitukseen. Kuvittaja videolla toteaa suoraan, että sen tuleminen vastaan oli täysi yllätys, mutta antoi sille siunauksensa (kirjasta voi ymmärtää hänen tehneen niin etukäteen).
Kirja itse on muutoin todella huolella tehty, ainoastaan yksi harmillinen lyöntivirhe on tapahtunut ja 1978 on lopussa vaihtunut vuodeksi 1977. Lukiessa virheen hoksaa tietysti saman tien, mutta sääli sinänsä että tuo on osunut juuri käsikirjoittajan kuoleman yhteyteen.
Vastapainoksi teoksessa on paljon hassuja anekdootteja, opus on argentiinalaisten tekijöiden "kuka kukin on", vaikka käsittelystä johtuen täytyy lukea suurennuslasilla, että kaiken jännän löytää. Oesterheld tunsi myös italialaistaiteilijat, jotka tunnetaan nimellä "Grupo de Venecia", ja tämän ryhmän jäsen tietysti oli
Hugo Pratt.
Tämä täytyy katsoa vielä videolta, koska leski monesti veisteli Prattin olleen hänen "toinen aviomiehensä", joka muutoin tuli ja meni ilmoittamatta, mutta istui aina ruokapöydässä. Pratt asui kaksi raitiolinjan pysäkkiä Oesterheldien kotoa.
