Amerikkalaisen scifin suuruus, Jonathan Hickman, ansaitsee jo oman ketjunsa, vaikka onhan miehen töistä keskusteltu jo useammassa ketjussa.
Hickmanin käsikirjoitusrupeama Ihmenelosten parissa on legendaarisinta settiä hahmojen parissa sitten itsensä Lee-Kirby-tarinoiden jälkeen. John Byrne -kaudella on jo niin paksu nostalgiakerros suojanaan, että se vielä pärjää vertailussa, mutta kyllä Hickmanin kirjoitussessio ottaa paikkansa tasavertaisena aivan niiden suurimpien ja innovatiivisimpien Ihmenelos-klassikoiden rinnalla. Omissa kirjoissani se siis kiilaa niin Walter Simonsonin kuin Mark Millarin niin ikään ansiokkaiden kausien ohitse.
Ihmeneloset vaihtuivat Kostajien edesottamuksiin ja Hickmanin nimen vetämänä minäkin sarjoihin Marvel NOW -uudelleenkäynnistyksen yhteydessä tutustuin. Muikeasti scifi-henkistä seikkailua tämäkin puoli ensi alkuun tarjoaa, mutta sitten Marvel-universumin raamit crossover-kokonaisuuksineen kuluttaa lukijaansa: liikaa hahmoja sekä yhteyksiä lehtien välillä. Infinity-minisarjan kahlasin loppuun ja sanoin hyvästit jatkoseikkailuille.
East of West (Image, 2013) on kenties sitä aivan eeppisintä sarjakuvascifiä aikoihin, kuten myös Tähtivaeltaja-Toni tietää. Hickman lainaa Stephen Kingistä Grant Morrisoniin ja kaikkea siltä väliltä sekoituksen tuntuessa silti yhä luontevalta. Minun kesti hetken lämmetä sarjalle, eritoten juuri tuon King-laidan vaikutuksesta, mutta sarja kiskoo väkisin puoleensa kuin paraskin kirja/sarjakuva vain puoleensa voi vetää. Eräällä tavoin tätä lukiessa tulee tunne, että Hickman kirjoittaisi omaa opus magnumiaan - jotain suurta on ilmassa. Nick Dragottan kuvitus on synkronissa käsikirjoituksen kanssa, joka hienosti kiihdyttelee koko ajan nostaen jännitystä aina siihen, kunnes jossain vaiheessa hanat käännetään auki toden teolla. Sitä odotellessa tulee luettua muutakin.
Manhattan Projects (2012) sen sijaan seilaa jossain suuruuden ja surkeuden harmaalla leikkausalueella. Kutkuttavasti alkanut sarja vetää hienosti ensimmäisen kokoelman, lässähtää auttamatta toisessa, repii uudet kierrokset kolmannessa ja painuu taas neljännen kokoeman kohdalla. Ehdin jo toisaalla kirjoittaa katuvani kolmannen kokoelman hankkimista, kun jo toisen loppuun saattaminen teki tiukkaa, mutta kyllä tässä voiton puolelle puristetaan. Toki sarja muistuttaa toisaalla käyttämättä jääneiden scifi-ideoiden kaatopaikalta ja huumori ei aivan niin luontevasti Hickmanin hallitsemaan repertuaariin kuulu, mutta paha Einsteinin kaksoisolento ja sisällissota Oppenheimerin tajunnassa on kyllä jotain aivan muuta...
Red Mass for Mars (Image, 2008), neliosainen minisarja, on aivan viihdyttävää välipala-scifiä DC-henkisten supersankaristereotypioiden kautta käsiteltynä, olkoonkin sitten hieman tönkösti kirjoitettu. Transhuman (Image, 2008) on jäänyt muutaman sivun selailun varaan, eivätkä siitä syntyneet mielikuvat riittäneet vakuuttamaan.
Kuvittajanakin Hickmanilla pysyy kynä kädessä, mutta Pax Romana (Image, 2006) ja The Nightly News (Image, 2007) yksinkertaisesti vain näyttävät niin graafisen suunnittelun ja tekstilaatikoiden luotaantyöntävältä yhdistelmältä ettei niihin ole huvittanut tarttua.