Timo Mäkelä on mainio ihminen ja piirtää kohtalaisesti. Liikaa tätä teosta kuitenkin hehkutetaan - viiva ei ole uran alkuajoista juuri kehittynyt, rutinoitunut vain - ja tässä teoksessa runsastunut. Kokeilijaksi Mäkelää ei voi luonnehtia.
Makuasioita kaiketi. Tässä minun tulkintaani vielä lisää. Mielestäni Mäkelä on niitä kokeilevimpia ammattipiirtäjiämme. Esimerkiksi Vaaleanpunaisen pilven tekniikka oli ihan omanlaistaan. ...ja käsittääkseni hänelle uutta. Eroa ei ehkä huomaa niin selkeästi ellei ole itse tekijä tai ellei ole nähnyt niitä originaaleja ja lukenut haastiksia. Sitä siitä VP:stä saatua kokemusta Timppa on sitten hyödyntänyt mm. Minun elämäni -sarjassa. Nyt Emilin ja Sofin (kollaasi)tekniikka on tavallaan yhdistelmä Vaaleanpunaisen pilven ekspressiivisyyttä ja rohkeaa sivellintussausta joka on ollut koko ajan nouseva trendi hänellä.
Sivellin on haastava väline ja omasta mielestäni Timppa hallitsee sen ilmaisun hyvin. Hän mm. käyttää ns. kuivan siveltimen tekniikkaa, jota harvemmin näkee sarjakuvissa tuossa mittakaavassa. Toisaalta impressionistinen lähestymistapa on sarjakuvissa yleensä mukavaa tuuletusta, varsinkin näin kuvallisella puolella. Vielä toivoisin piirun verran lisää jämäkkyyttä ja hallintaa siihen siveltimen kosteaan viivaan, siis jotenkin Milton Caniffin tai alkuaikojen Eisnerin tapaan, mutta sekin on vain minun mieltymykseni. Kun lisää kontrollia ja ennalta arvattavuutta, vähentää samalla sattuman sanelemia viivoja, jotka taas juuri omalta osaltaan saavat kuvan hengittämään.
Kerronnassa on mielenkiintoista myös se, että Timppa tuntuu VPn ajoista alkaen täysin omaehtoisesti päätyneen ilmaisuun joka on hyvin lähellä mangan parhaita puolia (esim. aukeama 102-103) on sarjakuvallisesti silkkaa mangaa. Taustalla lienee hänellä kuitenkin elokuvat ja oma tarve kerronnan kehittämiseen. Kaikki tämä kuvaamani kehitys on tapahtunut noin 5-10 vuodessa (näin uskottelen itselleni) ja kun kyseessä on sentään 5-kymppinen kaveri, niin onhan se huimaa. Tämä vahvistaa uskoani siihen, että Timpan parhaat työt ovat edelleenkin vasta tulollaan.
Mitä taas tulee ko. albumin substanssiin ja käsiksen ongelmiin, niin tämä on mielestäni yleisempi, koko sarjakuvaa koskeva ongelma. Jos Spiegelman tai David B. kypsyttelee ja väsää elämänkokoista aihettaan 10 vuotta, niin tuleehan siitä sitten myös painava teos (kun tekijät ovat ensin hankkineet tarvittavan ammattitaidon). Hyvän sarjakuvan tekemiseen menee mielestäni (piirrostekniikasta riiippuen) aina vähintään 1-2 miestyövuotta, keskiarvon ollessa kuitenkin mieluummin siellä lähempänä 10:tä vuotta.
Pitäisi myös hyväksyä se tosiseikka, että sarjakuvan tekeminen vaatii hyvin monen laista lahjakkuutta. Vähän niin kuin elokuvan ohjaaminen. Toisaalta on olemassa aika vähän rakenteita jotka tukevat sarjakuvantekijää hänen työssään ja elokuva on ryhmätyötä aivan eri mittakaavassa. Mutta nyt eksyin sivuraiteelle, joten lienee parasta lopettaa.
Eipäs, kun sanon vielä sen että lajityyppi sentään ohjaa sarjakuvassa kulutusta niin että pahimmilta pettymyksiltä usein välttyy. Toiminnan ja viihteen ystävät eivät väkttämättä heti eksy Emilin ja Sofin pariin, ja ne jotka eksyvät, osaavat arvostaa nimen omaan sarjan kuviin sisältyvää "hiljaisempaa sisältöä". Konnotaatiot tekstin tasolla saattavat jäädä vähiin, mutta loistava kuvitus huolehtii siitä että albumista voi saada kaiken laista irti. Ja sanotaan nyt vielä sekin, että minulla tämä toimii juuri näin nimen omaan siitä syystä, että en koe Timpan (taiteeseen päin kallellaan olevaa) grafikkaa sen paremmin itsetehostukseksi kuin itseisarvoksikaan.
Suon toki mielelläni muille oikeuden katsoa ja lukea Timpan juttuja omalla tavallaan. On hyvä että on kaikenlaisia erilaisia sarjakuvia
