400 dpi riittää kyllä. Puskaradion kannen taisin laittaa kokeeksi 600 dpi:llä, mutta vaikea sanoa onko se skarpimpi kuin muissa kirjoissani. Painostahan se tosiaan kans riippuu. Itse voi vaikuttaa lähinnä sillä että on hyvä kalibrointi, tarkkailee hieman niitä värimääriä, ennakoi ja sit vain pistää sormet ristiin, peukut persiisiin ja jäniksenkäpälät suuhun ja toivoo parasta. Aina sekään ei auta. Puskaradion kannen selkämykseen paino asensi omatoimisesti punaiset katkoviivat(?).
Nuo katkoviivat ei kyl haittaa. Itse asiassa hieman piristävät, vaikka ovatkin väärin. Kappaleessani niistä vain toisen reuna (oikea) näkyy kun kirjaa katsoo hyllyssä.
Kannessa ei myöskään se tarkkuus näy. Sehän riippuu siitä miten paino ne pellit valmistaa. Että millä tarkkuudella se töötätään filusta ulos, eikös siinä ole joku semmoinen filtteri vielä, otetaan huomioon paperin ominaisuuksiaa yms. Tarkempaa ei saa kuin mitä on toimitettu vähemmän tarkkaa kyllä.
Auts, koin nyt pienen järkytyksen kun aloin noita tosissani luupittaa. Oikein luupilla. Perkeroshan on rasteroitunuut! Siis musta. Puskaradio on skarppi. Siis musta. Jälkimmäisen vektorikirjaimet tarkkuudeltaan vielä sitten omassa luokassaan.
Tähän liittyykin sitten seuraava pohdinta. Missä vaiheessa Perkeroksen värit ja musta on näin sotkettu toisiinsa? Tähän päivään asti olin siinä luulossa, että kyse oli pdf:stä jossa musta olisi ollut erillisenä omana skarppina tiedostonaan (kuten Puskaradiossa) Ekassa Villimmässä pohjolassa näkyy jopa ladotut tekstitkin painetun
rasterikuvana.
Eli vain yhtä kohderyhmää ei minusta ole.
Ne jotka eivät ole varsinaisesti lukeneet teosta ovat enimmäkseen kommentoineet upean näköiseksi mutta eiköhän jostain joku löydy josta Perkeros on älytön tai huonokin.
Yritin sanoa sitä että päähenkilöiden valinta, metallimusa ja piirrosten tyylittely
vetoaa enemmän johonkin kohderyhmään kuin toiseen. Ja vastaavasti nämä valinnat saattavat karkoittaa jonkun joka tykkää Eikka Grönistä Gallen-Kallelasta ja kansantanhusta. Sarjakuvassa on se ikävä puoli tekstiin verrattuna, että siinä joutuu katselemaan niitä kuvia.
Kun hieman pinnistän, pystyn myös kuvittelemaan henkilön joka on jo kyllästynyt tähän kansainväliseen, hieman japanilaiseen vivahtavaan semi-naturalistiseen tyyliin, mitä JP Ahosen piirrokset mukailevat. Sen voi leimata tietyn sukupolven hömpötykseksi näkemättä ja löytämättä lahjakkaita tekijöitä tyylin takaa. Tästä asiastahan Aura on huokaillut Kvaakissa vuosikaudet.