Suosituksia ja kommentteja suomentamattomista eurosarjoista

[Timo Ronkainen]

Höö, ei mikään ole liikaa. Paitsi Palsan "Eläkeläinen muistelee", joka on t

..niitä harvoja miellyttäviä ja mahtavan hauskoja sarjakuvia joita olen vanhemmiten lukenut. Mikä siinä muka kuvottaa?    Huvittaa...   
Mutta sehän ei ole suomentamaton. Mutta eikös se ole ranskannettu?
Englannintaa pitäisi. Paul Gravett, where are you?

Timo

[hdc]

Bellybuttonsia olen lukenut yhden albumin, se oli ärsyttävyydessään viehättävä. Lukisin enemmänkin jos vastaan tulisi.

[tertsi]

Bellybuttons näyttää ensinäkemältä sellaiselta, että on vaikea kuvitella että se olisi jotenkin hyvä tai hauska. Mutta kun kerran herrat näin väittävät, niin uskottavahan tuo on. Tsekataan, kun vastaan tuleee.

Olisikohan mitenkään mahdollista, että jonkun uutuussarjakuvan voisi lanseerata ennen albumin julkaisua jossain aikakauslehdessä? Jos vaikkapa Olipa kerran Ranskassa olisi ilmestynyt vaikkapa kahdenkymmenen sivun verran Suomen kuvalehdessä kahden sivun viikkovauhtia, niin luulisi edes parin sadan lukijan kiinnostuneen aikuiseen makuun tehdystä sarjasta albumin oston verran.

[VesaK]

Suuri Gangsterisota olisi vähän liian rankkaa SKoolle. Enkä tiedä... Jos sarjakuva tulee nykyään jatkosarjaksi peruslehteen, ei se välttämättä kiinnosta sen lukijoita. Joku Image taas ilmestyy vähän turhan hitaasti, toisaalta jos sivuja olisi kerralla enemmän? Vaan eipä taida näissä oloissa Imagella olla kykyjä moiseen.

[tertsi]

Joo, onhan Olipa kerran... aika eri sfääreissä kuin vaikkapa Helmi ja Heikki.
Mutta kiinnistaako Helmi ja Heikki enää ketään?

Jännää sinänsä, että esim. Suomen kuvalehdessä voi olla aika rankkojakin artikkeleita näyttävien kuvien kera, mutta sarjakuvien on oltava kilttiä huttua.

[VesaK]

Joo, onhan Olipa kerran... aika eri sfääreissä kuin vaikkapa Helmi ja Heikki.
Mutta kiinnostaako Helmi ja Heikki enää ketään?

Jännää sinänsä, että esim. Suomen kuvalehdessä voi olla aika rankkojakin artikkeleita näyttävien kuvien kera, mutta sarjakuvien on oltava kilttiä huttua.

Tietysti, koska päätoimittajan ja hänen kirkkoisäkaveriensa on myös uskallettava lukea sekä ymmärtää ne.

Minun elämäni natsaa hyvin SKoohon, Krampit&n on ehkä liiankin nuorekas kohdeyleisölle? Helmi ja Heikki jatkuu varmaan hamaan helevettiin asti... tai sitten ei. 

Jos se minusta olisi kiinni, niin Jodorowskyn ja Manaran Borgiat olisi kiva ja trendikäs sarjis SKuvalehteen. Mutta kun ei ole.

[tertsi]

Les Gringos ja Durango tulikin jo mainittua. Mac Coy on niin ikään komea euro-western. Entinen etelävaltojen upseeri saa pestin kersanttina rajaseudun linnakkeeseen. Muutama tarina tuli 1980-luvulla Pilotesta luettua. Asiallista, väkivaltaista meininkiä viimeisen päälle piirrettynä. Ostin joskus vuosi sitten nelivärisen Mac Coy -albumin. Pettymys oli suuri, värit tukkivat piirtäjä Palacioksen upeat viivat lähes täydellisesti! Pilotessa Mac Coy ( kuten vaikkapa Valerian) ilmestyi musta-valkoisena.

[Clavia Z]

Mac Coyta minulla on kahden ruotsinkielisen albumin verran. Kaksi kertaa olen kahlannut molemmat läpi, mutta ei minulle jää juonista mieleen mitään kun keskityn vain äimistelemään Palacioksen valokuvantarkkaa hikiviivaa. Siis ei minulle tule mieleen toista piirtäjää, joka osaa piirtää noin realistisesti ja samalla kuitenkin karrikoida, kokeilla ja vetää rehevästi läskiksi tarpeen vaatiessa.

Paha vain että ne värit pilaavat lukunautinnon. Palacioksen jälki on sellaista, että jos siihen värit pakosti läntätään mukaan, on painojäljen nyt ainakin oltava ihan huippua. Noissa ruotsinkielisissä albumeissa ei painotalo (Tampereen Arpatehdas!) ole siihen kyennyt. Värit heittävät usein millin verran ja se tekee sivusta sotkuisen.

Ei Mac Coy ihan suomentamaton silti ole. Kylmässä Metallissa julkaistiin osa albumista no. 12: L'Outlaw (1984). Mustavalkoisena.

[tertsi]

Palacioksen viivat on vähän kuin Moebius-viivoituksen barokkiversio. En kuitenkaan kutsuisi Palacioksen leikittelevää jälkeä hikiviivaksi. On se vaan niin helpon näköistä. Ja istuu länkkäriin erinomaisesti.

Edit
karrikointi, kokeilu ja läskiksi vetäminen oli sulta hyvä huomio. Ja Palacios onnistuu noissa kaikissa erinomaisesti!

[hdc]

Bellybuttons on juuri sellainen sarja joka menisi pieninä annoksina viikkolehdissä. Mutta aihe on vaan sellainen että se huolittaisiin vain pissisten lehtiin. Eikös Iltasanomien viikonloppunumerossa joskus tullut näytteenä? Silloin ei pudonnut, vaan jäi sellainen vaikutelma että ei kiitos.

Alun yksittäisten gagien sijaan sarjaan on tullut ajan myötä jatkuvuutta. Gageja ne ovat vieläkin, mutta pitkäjänteisempää ihmissuhdedraamaa on taustalla koko ajan.

Satuin nyt lukemaan kolmosalbumin (aiemmin olin lukenut kakkosen) ja joo, jatkuva juoni tulee vahvemmin esiin.
Hauska mutta jotenkin vaikea hahmottaa tälle kohderyhmää, tässä on kuitenkin aika rankkaa pilaa pissiksistä ja joitain hämmentävän surrealistisia pätkiä mutta tarttuuko muut tähän ensisilmäyksen perusteella (milläköhän logiikalla itse nappasin tämän luettavaksi, en muista).

[Clavia Z]

Luovutan.

Olen muutamana viime päivänä tavaillut läpi tuon ylläkuvatun albumin ja yrittänyt ymmärtää siitä tarpeeksi kunnon kommentin kirjoittamiseen. Ei onnistu. Ranskantaitoni pettävät minut, mutta toisaalta en ehkä voi kokonaan syyttää itseäni.

Albumissa ei missään mainita, että se kuuluu sarjaan Victor Billetdoux. Tätä surrealistisia elementtejä sisältävää dekkarisarjaa käsikirjoitti ja piirsi ranskalainen Pierre Wininger vuosina 1978-82. Kolme albumia tuli, ja tämä on niistä keskimmäinen.

Heti huomaa, että Wininger on lukenut tarkkaan Tardin Adèlea. Miljöönä on Pariisi tammikuussa 1910, yliluonnolliset tai muuten vain uskomattomat elementit sekoittuvat tavalliseen arkeen, ja sankarit (etsivät Victor B. ja Charles) ovat vielä Adèleakin korostetummin yhden ilmeen pökkelöitä. Värityksessä pysytään murretuissa sävyissä, jotka korostavat talvisen tarinan koleaa ilmapiiriä.

Tarinaan liittyvät kadonnut observatorion professori Astrol, salaperäinen mies joka ennen tapaturmaista kuolemaansa teeskentelee olevansa Astrol, outoja miehiä jotka lentävät ilmassa ilman (ainakaan näkyviä) apuvälineitä, Seine-joen tulviminen sekä mystinen Isis-jumalaa palvova kultti. Professori Astrol on tehnyt kokeita tähtien valosta saadulla energialla.

Wininger jäljittelee Adèlea siinäkin, ettei tässä albumissa vastaa kaikkiin kysymyksiin. Ne saivat vastauksen vasta seuraavassa albumissa La nuit de l'Horus rouge, jota fransmannit saivat odottaa yli kaksi vuotta.

[J Lehto]

Heti huomaa, että Wininger on lukenut tarkkaan Tardin Adèlea.

Huh. Sekä kansitaide että juonikuvaus antaa ymmärtää että vaikutteita ei ole otettu erityisen hienovaraisesti. Paitsi nuo heilurit on varmaan Tintistä. Mitens, roiskuuko veri samaan malliin kuin Tardilla?

[Clavia Z]

Joo, verta lentelee paikoin aika kivasti. Ihmisiä tapetaan tai he syöksyvät korkealta kuolemaan ja silleen. Wininger ei kuitenkaan liioittele tässä suhteessa. Enempi hän pelaa tunnelmalla ja luokin sitä tehokkaammin kuin Tardi Adèle-albumeissaan.

Ja kyllä, muutamakin mystinen hahmo käyttää heiluria kuin professori Tuhatkauno konsanaan.

Pidän siitä, miten öinen taivas on väritetty ruskealla. Se luo oman tunnelmansa.

[Timo Ronkainen]

Ja sekä Tardi että Wininger hakevat vaikutteita ja aiheita vanhoista eurooppalaisista pulp-lukemistoista 1800-1900-luvun vaihteesta. Marcel Allainin ja Pierre Souvestren Fantomas ja Arnould Galopinin Doctor Omega yms.

Edit: mainittakoon vielä, että jos joku hullu tuon Winingerin alpparit suomentaisi, niin heti ostaisin ja hilluisin sekä hyppisin.

Timo

[Mattipekka Ratia]

Ludovic Debeurmen René Coscinny -palkittu Lucille on niin hieno teos, että se vetää kriitikonkin sanattomaksi. Tämä sarjakuva voisi resonoida Suomessakin, jos vain jostain löytyisi kustantaja, joka osaisi saattaa sen ihmisten tietoisuuteen. Ranskassa sarjakuvalle on ilmestynyt jo jatkoakin, teos nimeltä Renée.