Olen lukenut viimeisen puolen vuoden ajan poikkeuksellisen vähän sarjakuvia. Tästä syystä koetan valikoida luettavaa mielenkiintoisimmasta päästä, että jos sitä taas oikein innostuisi.
Superman: Year One on kauneinta lukemaani sarjakuvaa. Sanoinko kauneinta? Hups. Tarkoitin toki kauheinta.
Danny Miki ei ole ensi kertaa tussaamassa John Romita Junioria, ja kun en ole aikohin Romitan töitä lukenut, en uskalla laskea kuvituksen tasoa yksin tussaajan viaksi. Kokonaisuus on kuitenkin haljua jälkeä, jota ohuet tussit pahentavat. Vaikutelma on vähän kuin niissä sarjoissa, joissa lyijykynätyöt muokataan kontrastia ja kirkkautta säätämällä niin, että tussausvaihe eliminoidaan.
JRJR:n maneerit korostuvat mm. lasten ja nuorten pyöreäkasvoina hahmoina, ja pienet silmät keskellä pyöreää päätä näyttää tässä pahalta.
Alku lepää värittäjän, joka on Alex Sinclair, harteilla. Kun JRJR jättää liikaa tyhjää, värittäjä ottaa osan kuvittajan roolista. Tämä tarkoittaa usein sitä, että värittäjä lisää mm. varjostuksia, lihaksia, hiuksia ja vaikka mitä yksityiskohtia.
Alussa osuu silmään lyöntivirhe (miten näitä voi vielä nykyään olla, tämähän on ensin julkaistu yksittäisinä numeroina ja vasta sitten kokoelmana) ja heti toisella sivulla ruutu, jossa värittäjälle ei ole ilmeisesti kulkenut tieto siitä, että Teräsmiehen vanhemmat kylpevät valossa. En ainakaan muutoin osaa selittää, miten ruutu on tarkoitettu tulkittavan eikä minulle yleensä tuota ongelmia lukea sarjakuvaa.
Kolmeosaisen minisarjan ensimmäinen puoli on jokseenkin OK, eli se noin satakunta sivua, mikäli pääsee siitä yli, kuinka Byrne teki oikeastaan kaiken paremmin jo oman uudistuksensa tapauksessa.
Lisäksi Kansasiin saapuva Teräsmies ensitöikseen näyttää – tätä kehtaa tuskin sanoakaan – heilaavan, astelee messiaanisesti tulevan ottoisänsä syliin ja tekstilaatikon perusteella harjoittaa mielenhallintaa. Jos Teräsmies nykyään hallitsee telepatian, niin sitten tämä on ihan selvä, mutta muutoin on vaikea arvata mitä mielessä on liikkunut (en tosin lukenut tätä kokonaan loppuun, joten ehkä voimia selitetään samalla tavalla kuin se, että Teräsmies tätä nykyä latautuu sähköiskusta).
Frank Miller on jotenkin henkisesti niin kiinni jossain kasarilla, että tulee mieleen väkisin Daredevil JRJR:n kanssa. Olisipa tälle annettu edes jokin vähemmän odotuksia nostattava nimi, niin tämä olisi helpompi sulattaa.
Teräsmies merijalkaväessä oli kuitenkin sen verran yllättävä lisä, että se kannatteli kokonaisuutta pitkälle. Teris myös kirjoitettiin merijalkaväestä nokkelasti ulos. Kun tämä vaihe päättyy, voi sormin laskea sivut ennen kuin rysäytetään jyrkänteeltä alas.
Atlantikseen sijoittuvat tappelut olivat niin tylsää luettavaa, että Poseidonin polskittua pois kuvasta, en jaksanut lukea enää kuin sieltä täältä. Koska selasin kokoelman loppuun, kaikki kommenttini koskee käytännössä alkupuolta.
Siihen mennessä Miller ehti jo kirjoittaa rätin raosta silmät kiiluen silmäileviä muslimiterrorismeja, sekä kyseenalaista pervoilua niin Kansasissa kuin Atlantiksessa.
Lopussa on Lex, Jokeri, Batman (ja täysin puhditon ja ponneton tappelu) ja Ihmenainen.
Jos tarkoitus oli osoittaa, että tekijät eivät ole enää nykymaailmassa mitenkään relevantteja, niin nappisuoritus.
EDIT: Lukiessani sivuutin kohtauksen, mutta eiväthän ne muslimiterroristit ole enää muuta kuin vanhan miehen änkyröintiä. Tällainen keskisormen näyttäminen ei ole kenellekään kunniaksi.
