Niissä on ajallinen sekvenssi, alemmissa ei. Derib osaa!
Osaa Santanakin, mutta turha tillutus on turha tilutus.
Mikäli sommitteluun on graafinen syy, aukeama tai se että taitossa seuraavalle sivulle kasataan cliffhangeria niin sitten kai, mutta nyt asia tehdään vaikeimman kautta ihan suotta.
Monelle Deribin sivu on orgaaninen, luonteva jne.
minulle ei.
Olen lukenut sen verran monta tuhatta sivua euro-, jenkki- ja aasiasarjakuvaa että niiden muotokieli ei ole varsinaisesti vieras.
Jos haluat pysäyttää lukijan anna siihen tarinallinen syy: tunne, paljastus, oivallus, käännekohta.
Pakollista se ei ole. Totta kai voi kokeilla sommittelulla ja graafisilla elementein ihan missä vaan.
Nyt tässä ei ollut suurta draamaa tai jännitettä. Perushyvää deribiä mutta ei nousuja tai laskuja joilla perustella sekava tarinankuljetus.
Derib on niitä kansainvälisen luokan tekijöitä jonka harjoitustyömokatkin menevät enimmästä osasta tekijöitä ja heidän varsinaista tuotantoaan yli ja ohi, mutta tämän yhden sivun perusteella ei ole mitään mikä perustelee kikkailun yli normaalin nelirivisen kerronnan.
Piirtäjänlahjojaan en kiistä mutta minä en lue piirtäjävetoisesti vaan tarinoiden Olenperusteella.
Meillä kotona on vieläkin yksi albumi maalattua graafisesti upeaa sarjakuvaa neljän vuoden takaa, naisen oli pakko ostaa moinen kun taide on silmiä hivelevän jumalaista, viiva eli , valot, varjot ja värit leikkivät mestarillisesti.
Molemmat yritti, pariin kertaan. Ei sitä lukea viitsi, on tyhmempi kuin vasemman jalan saapas mutta kaunis kyllä.
Sommittelullisesti yhtenä sivuna Deribin työ on tasapainoinen, mutta luettavuudessa JJalosen malli on superlatiivi.
Se kertoo tarinan ja jättää kunkin ruudun kertomaan sisällön, sanoman aatemaailman ja tunnelman.
Se luottaa viivaan enemmän kuin alkuperäinen progeversio.
Sama asia mutta paremmin.
Totta kai sivun kova työ, piirtäminen ja tarina, on jo tehty eikä siitä muutu, mutta vertailussa photarifiksattu pesee nyt alkuperäisen, ei väreissä eikä viivassa vaan kerronnassa.
