Woody Harrelsonin Wilson-elokuvaa odotellessa olen lukenut uudelleen Clowesin tuotantoa. Samalla luin ensi kertaa Ice Havenin.
Ikkunoita tässäkin on. Naapureita katsotaan ikkunan läpi, kun tunnetaan yksinäisyyttä. Kylmä ulkoilma on taustalla kuvaamassa parisuhteen kylmyyttä. Siten tämä aiemmin kirjoittamani pätee täysin myös Ice Havenin tapauksessa.
Kun hahmot kuvataan ikkuna taustalla, se kertoo päähenkilön ja hahmojen välisestä eroavaisuudesta. Näin päähenkilö katsoo heitä ulkopuolisen silmin. Vastaavasti ikkunan kautta päähenkilöä katsova tarkkailee tätä niin ikään ulkopuolisen silmin.
Etsin Ice Havenia ruotivia arvioita ja ensimmäisenä osui The Comics Journalin
Clowes-aiheinen kolumni (kolumnia kannattaa välttää ennen Mister Wonderfulin ja aivan erityisesti Ice Havenin lukemista.)
Kuten kolumnissa todetaan, Clowes harjoittaa "fragmented narration". En tiedä mitä tämä suomeksi on, mutta käytännössä kyse on tarinan kertomisesta lyhyissä osissa ja iso juttu on jättää mm. jokin keskeinen asia kertomatta, eli loikata ajassa eteenpäin.
Tämän etuna on, että teosta voi vielä työstövaiheessa editoida varsin vapaasti, näin toteaa TCJ:n kirjoittaja. Näin se varmaan on, mutta minusta Ice Haven vaikutti ajoittain yhtä laiskalta kuin kuin se kerrontateknisesti saattaa olla nerokas.
Itse tulkitsen Clowesin todellisen nerokkuuden mm. Ice Havenin tapauksessa muodostuvan siitä, että sen voi kokea yksityiskohtien kautta (strippeinä, sivuina jne.) tai niiden muodostamana, yhtenäisenä kokonaisuutena. Tämä on siis sama juttu kuin sanotaan ihmisten jakautuvan niihin, jotka taulua katsoessaan näkevät ensin kokonaisuuden ja sitten hahmottavat yksityiskohdat ja ihmisiin, jotka ensin kiinnittävät huomion yksityiskohtiin.
Wilsonin kohdalla kiinnitin ensimmäisen kerran huomiota kokonaisuuteen, eli protagonistin elämäntarinaan, kun toisella kerralla tuli enemmän kiinnitettyä huomiota yksityiskohtiin.
Ice Havenin tapauksessa kävi päinvastoin ja minun oli vaikea seurata taustatarinaa kaapatusta lapsesta.
Wilsonin toiste lukiessani lukukokemuksesta muodostui merkittävän raskas kiinnittäessäni nyt ensi kertaa huomion yksittäisiin punchline. Myrkkyä kaikkialle ympäriinsä sylkevä päähenkilö kuvaa sitä, kuinka ihminen ei muutu tai opi kokemuksistaan, mutta henkilökuvaus on kyllä jotain psyykkistä sairautta.
Onko se sitten narsismia, että hän näkee vikoja kaikissa muissa paitsi itsessään eikä kiinnitä mitään huomiota muiden tarpeisiin, puhuu itsestään puhelinmyyjällekin. Kun elämäntarinan jo tietää ennestään, kiinnittää kaikkiin päähenkilön myrkyllisiin puoliin kaiken huomion.
Ice Haven on monessa mielessä Wilson hioutuneemmassa, haastavammassa muodossa, ja vaatii enemmän tarkkaavaisuutta lukijan osalta. Tai kuten TCJ:n jutussa todetaan, lukijan täytyy koko ajan kysyä, miksi Clowes on kirjoittanut mitäkin kohtauksia mukaan.
Ice Haven tuntuu eräänlaiselta avainteokselta, vaikka tässä yhteisö on merkittävässä roolissa, toisin kuin muissa lukemissani töissä. Clowes näyttää pyrkivän ohjaamaan tuotantonsa tulkitsemista, ellei sitten peräti kritiikkiä. Olisiko tästä syystä Clowes kirjoittanut mukaan juuri sarjakuvakriitikon. Tätä samaa jauhetaan TCJ:n jutussakin.
Tiesittekö, että Wilson-nimellä on piilomerkitys teoksen kontekstissa! Itse en olisi koskaan tuota oivaltanut.
Täytyy kai nyt viimein jo lukea myös se väliin jäänyt osa Clowesin tuotantoa.