"Voi niitä ajatella ryhmänä. Mutta siinä ei sikäli ole järkeä kun TAITEELLISESTI, TEOKSINA niillä on kaikilla omat lainalaisuutensa (koodinsa, rakenteensa jne.)"
Toki on. Mutta tämä ei sulje pois sitä etteikö niillä olisi jotain yhdistäviä tekijöitä. Ne kaikki kuuluvat esimerkiksi spatiaalisiin taiteisiin. Spatiaalisia taiteita ovat maalaustaide, valokuvaus, arkkitehtuuri, kuvanveisto, kirjallisuus, runous ja sarjakuva. Temporaalisia taiteita ovat teatteri, televisio, elokuva, radio, musiikki ja tanssi.
"Ehkä tämä väite on sekoittanut pääsi?"
Ei, olen vain lukenut liikaa sarjakuvia.
"Sarjakuvassa on tekstiä kuten kirjoissa ja kuvia kuten kuvataiteessa, ero tulee esiin vasta kun näitä eri taiteiden kuvia ja tekstejä vertaillaan toisiinsa (esimerkiksi semiotiikan tarjoamilla välilneillä)."
Varmaankin semiotiikan välineillä voidaan löytää eroja ja ehkäpä yhtäläisyyksiä. Silläkin uhalla, että käytän auktoriteetti -kortin turhaan, mainittakoon tässä yhteydessä, että Synteesi on semiotiikkaan keskittyvä julkaisu, jonka päätoimittaja on maamme kenties arvostetuin semiootikko Eero Tarasti. Valitettavasti en ole saanut hänen kommenttejaan intermediaalisesta sarjakuvasta, joten en todella tiedä mitä hän ajattelee siitä, mutta juttu on kuitenkin julkaistu, vai mitä. Oletko muuten lukenut sen?
"Sarjakuvassa ei esimerkiksi ole kuvia joita lukija ei liittäisi tarinaan, tarinan kulkuun (kuvataiteen kuvaan (sen sisältöön) ei yleensä liity tarinaa). "
Jos rehellisiä ollaan niin tokihan yksikin kuva voi olla tarina, joten kaikki kuvat liittyvät tarinan kulkuun. Onhan meillä runsaasti yksikuvaista sarjakuvaa sanomalehdet täynnä. Kari Suomalaisen puupäähatun perusteluissa muistaakseni sanottiin, että myös pilakuvat ovat sarjakuvaa. Gary Larsonin yksikuvainen Far Side on yleisesti luettu sarjakuvan piiriin. Joten mielestäni mikään yksittäinen piirros/maalaus/valokuva ei eroa oleellisesti sarjakuvasta, jossa kuvia samoin yksi tahi useampi.
"Sarjakuvien kuvissa ei ole irrallisuutta, viittaamattomuutta viereiseen tauluun."
Yksikuvaisissa ja abstraktissa sarjakuvissa on.
"Sarjakuvien kuvissa ei ole teemallista sarjallisuutta taiteilijan muun tuotannon kanssa."
Miten niin sarjakuvassa ei ole teemallista sarjallisuutta taiteilijan muun tuotannon kanssa? Selittäisitkö tarkemmin.
"Sarjakuvan tekstissä ei ole teoksen aloittavaa tai lopettavaa sanaa. Nämä nyt tulivat ensinnä mieleen."
Esimerkiksi "Olipa kerran" ja "Loppu"?
"Sarjakuvan parissa ei tunneta yhden kuvan ilmaisua, joka ei pyrkisi olemaan vitsi tai aforismin tapainen. Pidemmissä stooreissakaan tämä ei ole sarjakuvan vahvuus. Siis kuvaamaan vain tunnetta tai olemaan jonkin sortin värisommitelma. Sarjakuvalla ei voi esimerkiksi vaikuttaa tunteisiin yhtä voimakkaasti kuin kirjoituksella. Vrt. kvaakin kauhusarjiskeskustelu. Voit tietenkin jättää tunnustamatta näiden väitteiden paikkansapitävyyden ja yrittää venyttää sarjakuvailmaisun rajoja, mutta sellainen venyttäminen ei palvelisi muuta päämäärää kuin yritystä runnoa teoria läpi tosiasioista välittämättä."
Yksikuvaisissa sarjakuvissa vitsit ja aforismit hallitsevat, mutta on myös kohtalaisesti "Usko tai älä"-tyyppistä informaatiosarjakuvaa ja Naisen kanssa -tyyppistä parisuhdesarjaa. Ja mikään ei edelleenkään estä tekemästä sarjakuvaa tyyliin "ota kuva ja lisää vain teksti".
Myös maalaustaiteessa on huumorimaalauksia, kuten Alvar Gullichsenin tuotanto. Maalustaiteesta löytyy myös hyvinkin sarjakuvallisia taiteilijoita joiden liki koko tuotanto muistuttaa perinteistä sarjakuvaa, kuten
Lichtenstein ja
Warhol.
Sarjakuvissa jonkin maiseman tai potretin laittaminen kuva-aiheeksi olisi melko tylsää ja siten sillä ei olisi kaupallista potentiaalia. Tämä lienee se syy ettei moisia paljoa näe. Mutta se ei ole välineestä johtuva syy. Täten kuvataide ja sarjakuva ovat hyvin kytköksissä toisiinsa.
Monilla sarjakuvilla ja piirroksilla on etäännyttävä vaikutus, mikä vaikeuttaa eläytymistä. Ja lukijakontrolli auttaa keskeyttämään kokemuksen. Mutta kyllä tuolta
Kauhistuttaako kauhu sarjakuvissa? -ketjusta löytyy todistuksia myös onnistumisista. Uskoisin että kauhussa lukija-kokijan oma mieli on tehokkain kauhistuttaja. Tällöin "mörön" näyttäminen vie tehoja. Mielestäni parhaat kauhuelokuvat ja -sarjakuvat onkin rakennettu niin että, "mörköä" pantataan. Mutta tämä menee taas subjektiivisen arvotuksen puolelle, jossa mielipidekirjo on loputon.
"Joukko oppi on hylätty jo kouluissakin, kehottaisin sinua tekemään samoin."
Joukko-oppi edelleen pätee ja on käytössä matematiikan perusteissa. Peruskouluopetukssa siitä on luovuttu.
Edit: korjasin viimeisen lauseen