Buddy Bradley on hyvä. Olen lukenut tosin vain suomeksi julkaistut sarjat. "Bradleyt" oli erinomainen: lukiessa tuli koko tunneskaala käytyä läpi, välillä nauroin hysteerisesti ja välillä yritin kakoa palaa pois kurkustani. Perhehelvetin - sellaiseksi sitä voi kai sanoa - kuvaaminen oli viime kädessä aika realistista.
Ei ihme, että olen aina ollut tälläinen hapannaama - en ole ikinä voinut ottaa asioita sellaisina kuin ne ovat. Jotenkin vakuutin itseni siitä, että olen fiksumpi kuin muut. Ihan kuin vastaan inttäminen mitään muuttaisi. Mutta tässä tilanteessa minulla ei ole varaa langettaa tuomioita maailmalle, saati yrittää muuttaa sitä mieleisekseni! Minun täytyy oppia ottamaan iskuja vastaan! Lopettaa vastavirtaan uiminen... "Pelata jaetuilla korteilla", sitä sanontaa minä etsin...
Kaipa tässä on jotakin sellaista, mikä vetoaa tässä elämäntilanteessa.
"Hei, Buddy" oli sekin vielä oivallinen, mutta manageritarina ei oikein pudonnut. Ehkä sarjakuva toimii paremmin lyhyempinä episodeina?