Strange Adventures (2022)
Tom King kirjoittaa onnistuneita, 12 osan mittaisia minisarjoja. The Vision, Mister Miracle ja Rorschach ovat kunnianhimoisinta ja vaativinta valtavirtatuotantoa, jopa siinä määrin että ne muodostavat eräänlaisen vaihtoehtoisemman lokeron amerikkalaisen valtavirtasarjakuvan sisälle. Strange Adventures osuu tarkalleen samaan lokeroon, joten mikäli tunnet yhdenkään edellä mainituista vaihtoehdoista, olet hyvin jo kärryillä mistä Strange Adventures -kokoelmassa on kyse.
Sarjan sankari, Adam Strange, on kaikkia em. sarjoja tähdittäneitä sankareita yksinkertaisempi hahmo. Kingin käsittelyssä hahmo on Flash Gordonin tapainen avaruusseikkailijan arkkityyppi, koskaan päättymätöntä sotaa taisteleva retrosankari. Koska puhdasotsaisia sankareita ei juuri kösitellä ilman ironiaa tai synkempiä sävyjä, myös King lähestyy avaruusseikkailijaa ilkeämmästä kulmasta. Lukija aistii kokoelmapainoksen graafisen suunnittelun ansiosta sellaisia ensivaikutelmia, että kaikki ei tule kääntymään päähenkilön kannalta hyvin. Kyse onkin jälleen siitä, millainen monisatasivuisesta matkasta muodostuu.
King onnistuu välittömästi vaikeimmassa. Adam Strange ja Rann-planeetta ovat minulle tuttuja vain DC-universumin sivulauseissa, mutta sitäkään vähää ei hahmoa ole tarpeen tuntea nauttiakseen tarinasta. Tärkeä osa reseptiä on tietenkin kuvitus. Mitch Gerards ja Evan Shaner loihtivat jännittävän yleisilmeen niillekin sivuille, joissa ei tapahdu mitään arkitoimia ihmeellisempää. Jos sarjakuva olisi pelkkää piirrostaidetta, tämä olisi kympin teos.
Strange allekirjoittaa muistelmateostaan, mutta jonottajien joukkoon on eksynyt raivopää. Tämä mies löydetään kuolleena, ilmeisesti laseraseella tapettuna. Strange pyytää ystäväänsä Batmania tutkimaan tapausta, mutta työhön käy Mr. Terrific. Jälkimmäinen sankari on minulle yhtä tuttu kuin Adan Strange, mutta silläkään ei ole väliä. Tällä kertaa kyse on vähän tunnetuista, vähän suosituista hahmoista, joten niitä voi myös käsitellä vapaammin. Kuinka King sitten käyttää tämän vapautensa?
Alkuasetelmasta loppuasetelmaan päädytään kovin hätäisesti, vaikka periaatteessa loppuratkaisua voisi pedata koko 12-osaisen minisarjan. Ongelmaksi muodostuu, että kokoelman sijasta tarina ensimmäistä kertaa nautitaan lehti kerrallaan, eli käytännössä kuluttajien mielenkiinto on vedettävä puoleensa yksitoista kertaa. Jokaisen lehden pitäisi olla riittävän mielenkiintoinen, että lukija ostaa vielä seuraavan. Koska ihmissuhteet ja niihin kuuluvat tunteet ovat suuressa roolissa, ei kaikkea tällaisella tempomisella voi pedata niiden vaatimalla tasolla. Ja sitten kun kortit lopussa paljastetaan, kuluttaja on jo maksanut koko tuotteen.
Ja mikä se järisyttävä lopetukseen jemmattava asia on? Viimeisen, nerokkaan juonipaljastuksen sijaan se on eräänlainen tiivistetty sanoma siitä, etteivät puhtoiset sankarit ole muuta kuin viihteen ja propagandan luoma valhe. Hopeareunuksena tässä pilvessä on sanoma siitä, että uudet arvot ja sankarit korvaavat vanhat. King sanoo sanottavansa kylmästi siten, että sanottavassa on toiveikkuuden, eteenpäin katsovan sijaan nihilistinen sävy. Ja lopulta Strange ei tietenkään ole kenenkään suosikkihahmo, mikä antaa teokselle laskelmoidun sävyn. Tehdään nyt näin, koska voidaan.
Loppujakson paljastusten myötä osa kohtauksista saa uuden tulkinnan ja kenestäkään tarinan päähahmosta on lopulta kovin vaikea pitää tai välittää, mutta mitä väliä. Strange ei ole minunkaan suosikkihahmoni.
