Vanhojen sarjakuvasivujen digitaalinen restaurointi

[MTT]

Olisiko kellään teistä kokemusta vanhojen sanomalehtisarjakuvien digitaalisesta käsittelystä ns painokuntoon.

Vuosien mittaan on nähty aikalailla laadullisesti eritasoisia julkaisuja joissa digitaalisesti on kuvia yritetty parantaa, yhtenä parhaimpana esimerkkinä Sunday Pressin isot Pikku Nemot ja Krazy Kat. Ihan tuohon en tietenkään tähtää mutta toisaalta haluaisin oppia kunnostamaan vanhoja jo huonoon kuntoon päässeitä sarjakuvasivuja hyvin ja oikeaoppisesti.

Lähden aikalailla pohjalta eli siis kokemusta ei ole. Tietoa tarvisi metsästää : työkalut scannerit, työmenetelmät (mukaan lukien faktaa tarkkuuksista ja niistä kuuluisista pikseleistä) jne. Riittääkö halpa photoshop elements mihinkään tässä yhteydessä vai pitääkö heti olla photoshop käytettävissä että opettelu kannattaa edes aloittaa. Onko jotain kirjoja tai artikkeleita joissa aiheesta olisi enemmänkin puhuttu?

Kaikki info otetaan kiitoksella vastaan ja hyviä vinkkejä voisi laittaa tänne tiedoksi. Voihan olla myös että täällä on käyty keskustelua joskus asian tiimoilta?

Eli siis tarvittaisiin kunnon "rautalankaopastusta" näin aluksi että vauhtiin pääsisi 

[Reima Mäkinen]

Mielenkiintoinen kysymys. Minusta ehdoton perustaito tässä on ymmärtää skannaustarkkuuden merkitys sekä taito käyttää tarvittaessa harmaaskaala-skannausta 1-bittisiksi myöhemmin muutettavien originaalien lukemisessa.

Periaatteellinen kysymys liittyy siihen pyritäänkö näköispainokseen (facsimile) vai yritetäänkö mahdollisimman alkuperäistä viivapiirrosta, jolloin siis halutaan eroon pisteenkasvusta ja muista paperiin ja painovärin (leviämiseen tai haaleuteen) liittyvistä epämääräisyyksistä.

Maailmallahan on jo ennen digiaikaa yritetty restauroinnissa monia monituisia kikkoja, jopa uudelleen ("päälle") piirtämistä. Vähän skeptisesti suhtaudun siihen mitä automatisoidusti voi saada aikaan esimerkiksi tukkoon menneestä jäljestä. Kun eihän esimerkiksi palikoitunutta viivaakaan (jossa on siis liian vähän informaatiota) oikein pysty korjaamaan, vai onko joku Kvaakilainen testannut esimerkiksi jotain fraktaaliohjelmaa tähän hommaan?
Tietenkään mikään ei estä kehittelemästä jotain ihan omia systeemeitä joihin voisi liittyä vaikka treisauksen yhdistämistä siihen kadonneen viivan metsästykseen.

Ja varmaankin on niinkin että tapauskohtaisesti kannattaa jokainen kuva ja kuvan osa arvioida. Että mitä menetelmää siihen yrittäisi, vai kannattaako yrittää mitään. Se on niin hiuksen hieno se ero että mikä parantaa ja mikä pahentaa. Sarjakuvahan on (ainakin ammattilaispiireissä) tehty julkaistavaksi lehdessä tai kirjassa ja niinpä oletuksena on että se mitä painokoneesta ulos tulee on just se mitä on haettu. :-)

[Jari Lehtinen]

Minä kuvittelin, että tämä on ihan rutiinia. Varmaan joillekin onkin.

Pyhä Sana sanoo että mustavalkoiset viivapiirrokset skannataan 1200 dpi:n resoluutiolla. Käytännössä itse lehtityössä väripainatuksessa olen käyttänyt 600:aa ja 350:ä dpi:tä, mutta pienen mustavalkopiirroksen ollessa kyseessä pysyisin 350:stä kaukana, toisin kuin ne juntit jotka saavat turmeluksestaan palkkaakin.

Yleisin ongelma on vanhan paperin kellastuneisuus tai syntyään harmaus. Gammaan ei kosketa, koska sillä haalistuu mustakin. Otat skannin auki ja sopivassa määrin lisäät kontrastia ja valoisuutta. Mustalla ei kannata lyödä tietenkään kuvaa tukkoon, mutta optimi löytyy kyllä. Sen jälkeen säätöihin ei kosketa. Samoja arvoja sovelletaan kaikkiin kyseisen painatteen sivuihin. Tällä menetelmällä kuva puhdistuu 96-prosenttisesti.

Seuraava lehden numero voi olla painatukseltaan sitten erilainen ja saattaa tarvita pientä hienosäätöä.  

Sivulla olevan tahran kohdalla ei auta muu kuin zoomata ja kumittaa tai maalata röhnöt peittoon (oletusarvoisesti valkoisella, kun puhumme yksiväripainatuksesta), parhaassa tapauksessa pikseli pikseliltä. Kuvan valkoista ja kuvan mustaa ei tietenkään oteta valmiista paletista, vaan ne poimitaan pipettityökalulla käsiteltävästä kuvasta.

Mustavalkoskannausta voi myös kolorisoida eri väriseksi saturaatio- ja hue-työkaluilla. Verkkosivuille siitä syntyy jännä efekti, jota ei kannata kuitenkaan ylikäyttää.

[Timo Ronkainen]

Kaikista tärkeintä on saada skannattuun kuvaan mahdollisimman paljon dataa mukaan, jotta on mitä käsitellä. Sanomalehtipaperi on huokoista, harmaata ja usein myös kellastunutta. 800-1200 dpi harmaasävyskannaus on hyvä lähtökohta jolla lähteä liikkeelle mikäli kyse on ihan mustavalkomatskusta. Elementsiä en ole käyttänyt, joten en osaa sanoa miten hyvin pelittää.
Kuvaa säädetään levels-säätimillä, ehkä myös curves ja miksei myös kirkkautta, balanssia tapauskohtaisesti ja myös sopivassa määrin terävöintiä. Kuva voi olla myös eri kohdista laadultaan erilainen. Eli saa varautua käsittelemään kuvan eri osia erikseen ja ehkä kokoamaan palasiakin. Lopputulemana tehdään sitten 1bit mustavalko-tiedosto. Tehoja koneeseen!
Niin ja edit: lopputuloksessahan pyritään tietysti siihen, että piirrosviiva on mahdollisimman alkuperäistä, terävää ja siistiä ilman pikseliä ja rasteria. Huokoinen paperi saattaa tuottaa "tipluja", täpliä ja roskaa, jotka pitää siivota. Mieluiten käsin, kaikenmaailman suotimet (median tms) poistaa ne kyllä, mutta samalla kärsii viiva.

Isompia kommervenkkejä pitää sitten tehdä jos käsitellään värikuvia.

Timo

[MTT]

Hyviä tippejä, kiitän. Koska mulla on tuo elements käytössä niin kokeilempa mitä sillä saa aikaa (niin jollei joku ihan torppaa ajatusta heti alkuunsa).

Selkeästikin tässä astun nyt aika sudenkuoppaan koska tää prosessi ei varmastikaan ole mikään helppo. Onneksi kiire ei ole.

Kaikista tärkeintä on saada skannattuun kuvaan mahdollisimman paljon dataa mukaan, jotta on mitä käsitellä. Sanomalehtipaperi on huokoista, harmaata ja usein myös kellastunutta. 800-1200 dpi harmaasävyskannaus on hyvä lähtökohta jolla lähteä liikkeelle mikäli kyse on ihan mustavalkomatskusta. Elementsiä en ole käyttänyt, joten en osaa sanoa miten hyvin pelittää.
Kuvaa säädetään levels-säätimillä, ehkä myös curves ja miksei myös kirkkautta, balanssia tapauskohtaisesti ja myös sopivassa määrin terävöintiä. Kuva voi olla myös eri kohdista laadultaan erilainen. Eli saa varautua käsittelemään kuvan eri osia erikseen ja ehkä kokoamaan palasiakin. Lopputulemana tehdään sitten 1bit mustavalko-tiedosto. Tehoja koneeseen!
Niin ja edit: lopputuloksessahan pyritään tietysti siihen, että piirrosviiva on mahdollisimman alkuperäistä, terävää ja siistiä ilman pikseliä ja rasteria. Huokoinen paperi saattaa tuottaa "tipluja", täpliä ja roskaa, jotka pitää siivota. Mieluiten käsin, kaikenmaailman suotimet (median tms) poistaa ne kyllä, mutta samalla kärsii viiva.

Isompia kommervenkkejä pitää sitten tehdä jos käsitellään värikuvia.

Timo

Luulenpa että mun toiveeni on kattaa tässä "harjoituksessa" myös ja eritoten värikuvat. Hirvittää vaan tuo käytetty termi "isompia kommervenkkejä".

[Reima Mäkinen]

Luulenpa että mun toiveeni on kattaa tässä "harjoituksessa" myös ja eritoten värikuvat. Hirvittää vaan tuo käytetty termi "isompia kommervenkkejä".

Tarkoittanee että kuvan osavärejä täytyy säädellä ehkä paikallisesti erikseen, muista riippumatta. Esim. punainen haalistuu usein muita enemmän ja jos kyseessä on vaikka auringonpolttamia sivuja. Mutta värillisten kanssa näköispainatus on mielestäni juurikin paras lähtökohta. Siis vanha saa ollakin vanhan näköistä, myös lopputuloksessa.

Kinkkistä, usein jopa mahdotonta ilman että lopputulos kärsii, värijutuissa on jos haluaisi saada nostettua sieltä mustan originaalin erikseen. Siis niin että musta viiva ei rasteroituisi painettaessa. Samoin jos värit on painettu karkealla "sarjakuvarasterilla", niin eihän sitä entisöi millään (ajankäytöllisesti järkevällä tavalla). (Pitäisi värittää uudelleen!) Silloin kannattaakin varmaan käyttää myös väreille korkeampaa skannaus- ja painoresoa (esim. 400 tai 600dpi), jos painon pää vain antaa tässä myöden.

En tiedä... Kyllähän niitä erilaisia väri-facsimilejä paljon julkaistaan, mutta ne näyttävät suurin piirtein oikealta vain kauempaa katsottuna. Luupilla tai tarkkasilmäisen tarkastelussa jälki muodostuu kumminkin kopiopainatteessa ihan eri tavalla kuin alkuperäisessä painotyössä.

Tässä varmaan jälleen kerran tasapainoillaan tapauskohtaisesti sen kanssa mitä projektilla nimen omaan haetaan. Millaisia originaaleja, mitä julkaisukokoa, ja millaisia painatuksia?

Sarjakuvissa ei liene käytetyn 5-väri tai vielä juhlallisempia painatuksia? Toisaalta joku 3-väripainatuksen restaurointikin esimerkiksi vaikuttaisi projektilta jossa haljoaa pää. 

[Timo Ronkainen]

Tarkoittanee että kuvan osavärejä täytyy säädellä ehkä paikallisesti erikseen, muista riippumatta.

Sitäpä juurikin. Haluaako poistaa kellastumat, haalistumat yms. Eli restauroidako uuden näköiseksi vai jättää vanhan näköiseksi. Itte olen joskus "hupi"mielessä hifistelly niin, että olen erotellut jokaisen irtisaamani osavärin omiksi osaväreikseen omille kanavilleen, eli kuten alkuperäisessäkin on CMY ja musta K vielä omaksi tiedostokseen. Ei se ihan 100% onnistu ja vie aikaa ihan saakutisti. Eikä lopputulos välttämäti ole silti sen kummemman näköinen loppukäyttäjälle vaikka itteä miellyttäskin.

Timo

[Jari Lehtinen]

Itte olen joskus "hupi"mielessä hifistelly niin, että olen erotellut jokaisen irtisaamani osavärin omiksi osaväreikseen omille kanavilleen, eli kuten alkuperäisessäkin on CMY ja musta K vielä omaksi tiedostokseen.

Halvat on huvit. 

MTT:tä saattaa kiinnostaa köyhän miehen ratkaisu. En nyt tietenkään tunne tuota ohjelmistoa, josta on puhe, mutta vähänkin käyttökelpoisista ohjelmista pitäisi löytymän histogrammityökaluja.

Jos nimittäin sivu on haalistunut, ja värit näyttävät latteilta, vailla syvyyttä, niin venyttämällä voisi asiaa korjata. Toinen tapa on lisätä värien syvyyttä lisäämällä saturaatiota. Kolmas tapa on korjata tosiaan käsin CMYK:ta (tai RGB-kanavia).

Pieni koe oheisena. Otin netistä ensimmäisen vastaan tulleen haalistuneen värivalokuvan ja käsittelin sitä Paint Shop Pro vitosen valmistyökaluilla. Viimeisessä versiossa säädin RGB-kanavia käsin vihreää +21 pykälää ja sinistä +38 pykälää.

[MTT]

Sitäpä juurikin. Haluaako poistaa kellastumat, haalistumat yms. Eli restauroidako uuden näköiseksi vai jättää vanhan näköiseksi. Itte olen joskus "hupi"mielessä hifistelly niin, että olen erotellut jokaisen irtisaamani osavärin omiksi osaväreikseen omille kanavilleen, eli kuten alkuperäisessäkin on CMY ja musta K vielä omaksi tiedostokseen. Ei se ihan 100% onnistu ja vie aikaa ihan saakutisti. Eikä lopputulos välttämäti ole silti sen kummemman näköinen loppukäyttäjälle vaikka itteä miellyttäskin.

Timo

Tuo onkin kysymys miten saada vanhan näyttämään tuoreelta ilman että se näyttää liian uuden näköiseltä. Itse olen kanssa sitä mieltä että täysin uuden näköistä ei kannata yrittää vaan sanoisin että on hyvä jos lopputulos parhaimmillaan näyttää arvokkaasti vanhentuneelta, mitä mielikuvia tuo luokin.

MTT:tä saattaa kiinnostaa köyhän miehen ratkaisu. En nyt tietenkään tunne tuota ohjelmistoa, josta on puhe, mutta vähänkin käyttökelpoisista ohjelmista pitäisi löytymän histogrammityökaluja.

Juurikin näin, en halua asettaa rimaa liian korkealle.

Muutoinkin materiaali jota haluaisin "työstää" on vajaat 70 vuotta vanhoja sanomalehtisarjakuvia. Bisnestä en ole tästä tekemässä vaan tää on ihan harrastuspohjalta. Tietysti pienenä motivaationa on hyvä olla jotain tavoitteitakin työlle...

[Lurker]

Tässä asian tiimoilta erinomaisia esimerkkejä ja vastineita... Buz Sawyer Review.
http://sekvenskonst.blogspot.com/2011/05/buz-sawyer-review.html

[MTT]

Tässä asian tiimoilta erinomaisia esimerkkejä ja vastineita... Buz Sawyer Review.
http://sekvenskonst.blogspot.com/2011/05/buz-sawyer-review.html

Mielenkiintoinen ja valaiseva artikkeli. Tuon kirjan osalta minusta myös tuntuu että FB:llä ei ollut tässä osaa eikä arpaa. Muutama vuosi sitten Rick Norwoodin Manuscript Press julkaisi itse kaksi ensimmäistä kirjaa (vieläpä ainakin tämä eka samalla nimellä) ja voisi olettaa että tässä on otettu vain uusintapainos jossa vain kannet on korvattu kovilla kansilla ja pääle lyöty FB leima. Ja yhdyn kommentteihin. Tuossa kirjassa painojälki on surkea.

Mutta varoittavia esimerkkejä on myös hyvä olla, harmi vain että niitä on niin monta.

[T.Kokkila]

Tätäkin ongelmaa tuli pohdittua 2008 ja 2009 Poika Vesanto -näyttelyä ja oheisjulkaisua kasatessani. Ronkaiselta sain hyvät kopiot Vesannon Saku Sämpylä -sarjiksista, Lurkerilta lainasin Suomen Kuvalehden sivuja skannattavaksi jne.

Ongelman muodosti Aamulehden ensimmäinen kotimainen sarjis, Eetu ja Riku jonka ainoat tunnetut julkaisut ovat Aamulehdissä vuodelta 1931. Aamulehden arkistossa on kirjoiksi sidotut vuosikerrat, joiden skannaaminen vaikutti ajatuksenakin varsin epätoivoiselta. Aamulehti ystävällisesti suostui valokuvaamaan sarjissivut digimuotoon. Tulos ei ole täydellinen, ohessa korjaamaton näyte. Tarkkuus vastaa suunnilleen sitä että sarjis olisi 26 cm leveä 300 dpi tarkkuudella. Paperi on kellastunutta ja painojälki alunperinkin hiukan nuhruista. Kuvaus tehtiin studiossa, mutta siitä huolimatta kuviin tuli melkoisia valaistuseroja sivun ylä- ja alalaidan välille, eivätkä kaikki suinkaan ole ihan suorassa. Lisäharmia tulisi sisätaitteen puolelle osuneista sarjoista, jotka ovat käyristyneet reunasta.

Muutaman näytteen näistä viilasin niin hyvin kuin pystyin mustavalkoisiksi. Toinen vaihtoehto olisi ollut jättää paperin keltaisuus mukaan, joka olisi korostanut materiaalin ikää. Halusin kuitenkin irrottaa Vesannon viivan mahdollisimman hyvin esiin. Tummuutta, levelsiä ja kaikenlaista säätämällä lopputulos oli tuollainen. Painettuna melko pieneen kokoon jälki on varsin hyvää, mutta ei toki vedä vertoja originaaleista skannaamiselle... jos semmoisia olisi olemassa. Suttuja ja selviä roskia poistin monista ruuduista.

Pohdin kyllä, että jos näitä laajemmin uudelleenjulkaisi, niin täytyisi kai yrittää junailla kunnon skannaukset.

[Reima Mäkinen]

Pohdin kyllä, että jos näitä laajemmin uudelleenjulkaisi, niin täytyisi kai yrittää junailla kunnon skannaukset.

Esimerkistä näkee hyvin, että viivan muhjaantumisen ohella rasteri on ongelma (ja värithän ovat enimmäkseen rasteria). Useimmissa tapauksissa sanomalehtirasteria ei saa skannaamalla talteen sellaisessa muodossa että siitä voisi 1-bittisenä painaa hyvää jälkeä. Niinpä ainoa mahdollisuus on harmaaskaalakuva, joka taas rasteroi viivankin. Kompromisseja kompromisseja. 

[Timo Ronkainen]

Esimerkistä näkee hyvin, että viivan muhjaantumisen ohella rasteri on ongelma (ja värithän ovat enimmäkseen rasteria). Useimmissa tapauksissa sanomalehtirasteria ei saa skannaamalla talteen sellaisessa muodossa että siitä voisi 1-bittisenä painaa hyvää jälkeä. Niinpä ainoa mahdollisuus on harmaaskaalakuva, joka taas rasteroi viivankin. Kompromisseja kompromisseja. 

Tai sit pitää elää vähän kulahtaneen rasterijäljen kanssa. Tuohan se fiilispatinaa kuvaan. Parempi pitää viiva skarppina. Pahimmassa tapauksessa harmaasävyn kanssa pelatessa wanha rasteri ja uusi rasteri tuottaa "mukavan" moiree-ilmiön.

Timo

[Reima Mäkinen]

Tai sit pitää elää vähän kulahtaneen rasterijäljen kanssa. Tuohan se fiilispatinaa kuvaan.

Ilman muuta. Kulahtaminen ei niinkään minusta ole ongelma kuin pisteenkasvun johdosta tukkoon mennyt rasteri, joka (rasteri) tukkii pahimmillaan myös viivoja ja pieniä yksityiskohtia. Elävä rasteri, siis kertaalleen painettu, vanha, "analoginen" tai kalvorasteri on minusta muutenkin parempi kuin kuollut ja hengetön Photoshop -rasteri. En tiedä miten on mahdollista, että silmä nämä niin selkeästi erottaa, mutta tästä syystä teen paremmissa hommissa itse konerasterit aina "kuvista liimaamalla" en muuttamalla harmaita pintoja rasteripisteiksi.

Vanhojen sarjojen kanssa on ongelmana sekin että hienot kivi- ja syväpainorasterit ja muut hienoiset stokastiset hommelit on oikeastaan mahdotonta saada talteen esimerkiksi aikakauslehtipaperilta. Siinä kun mustassa (ja muissakin väreissä) on vaaleus eroja sen mukaan paljonko väriä millekin kohtaa on telasta tai sylinteristä jäänyt. Nykyajan offsettihan on melko pitkälle sitä yksbittistä joko tai meininkiä, vailla hienompia, värin määrästä riippuvia sävyjä. Tai siihen ainakin painoissa pyritään.

Näytteeksi vielä oma, rankalla kädellä kännykkäkuvista (siis noista tuossa) tekemäni retusointi. Lopputulos oli painettuna ihan kelvollinen, mutta eihän se tietenkään ollut viivan tai sävyjen puolesta lähelläkään alkuperäistä.
Kallista lehteä en viitsinyt yhden stripin takia ostaa ja retusoinnissakin oli ideana pikemminkin näyttää sarja ja esittää sen idea, kuin pyrkiä mihinkään autenttiseen jälkeen.