Batman's Grave (2021) kokoaa 12-osaisen minisarjan, joka alkoi juuri ennen
Warren Ellisin ryvettymistä. Sarja jäi mieleen ensisijaisesti siitä syystä, että pohdin nähdäänkö sen loppua. DC ei ole omatunnostaan kuuluisa kustantaja, mutta on sekin laittanut tekijöitä hyllylle. Kohut vain tapaavat nekin olla kovin epätasa-arvoisia, ja tähtistatus takaa tunnetusti tähdille aina enemmän tasa-arvoa. Kokoelmaa lukiessa on vain vaikea välttyä mietteiltä, että paljonko tarinan pääpahaan ja lopetuskuvaan on mahtanut vaikuttaa ympäristön paineet.
Kun pakolliset tunnontuskailut on käynyt lävitse, kirjoittaa Ellis oikein nautittavaa settiä, vaikka kaukana parhaimmasta tiimiryhmiä kirjoittavasta Ellisistä ollaankin. Ja minisarja on aivan liian pitkä sille, että
Bryan Hitch pääsee taiteilemaan komeaaa ränttätänttää kerran toisensa jälkeen. Ja taas. Ja taas. Usein mennään ihan sen varassa, että tarinaan on kirjoitettu persoonattomia vihollislaumoja Lepiksen pieksettäviksi, ja välillä pohdiskellaan löysästi suippokorvan otteita vertaamalla niitä poliisien menetelmiin.
Tulee mieleen Morrisonin kirjassaan esittämä tölväisy siitä, kuinka Tieteen kuvalehden uusimman numeron esittämät uutuudet päätyvät seuraavassa kuussa Ellisin käsikirjoituksiin. Tyyli kuitenkin saa Ellisin yhä edelleen vaikuttamaan siltä kuin tämä olisi ajan tasalla, vaikka entinen futuristi on ehtinyt jäämään pahasti jälkeen ihan jo kulutuselektroniikan villityksistä. Kun myös laajemman yleisön peruskäsitys ohjelmistotekniikasta on peruskovalla tasolla, Ellisin hakemalla hakema sanallinen älykkyys kompastelee pahasti. Ja sirpalekranaatti, joka räjähtää lepakkosirpaleiksi on ilmeisen tahaton nyökkäys Adam West -lepikselle. Mutta se tärkein, eli perusmalli on kunnossa: tykitetään vuoroin visuaalista ja sitten taas sanallista puolta. Ja kun puikoissa on Hitch, riittää kun antaa tälle riittävästi tilaa olla paras.
Hitch on ehkä hieman väsähtänyt parhaasta vedostaan, mutta harmillisesti silti
Kevin Nolanin tussit antavat niin tukkoisen yleisilmeen, että helpotus on suuri Hitchin otettua kynien lisäksi myös tussit vastuulleen, mikä tuo sivuille kaivattua särmää. Eikä sitä räminää ja rytinää moni niin rutiinimaisen upeasti vetäise numerosta toiseen kuin Hitch itse.
Kummasti veteraanivärittäjiin lukeutuva
Alex Sinclair on hirmuisen epätasainen, ja vuorottelee epäonnistuneen, omituisen kikkailun ja hyvän nykytason välillä. Toki on murhapaikalle vedetty oma värimaailma ihan syystä, mutta mitään ideaa en kyllä keksi siitä, että välillä on turvallisesti vedetty haaleaa vaaleaa ja sitten räikeästi silmiin koskevaa väriloistoa ja kimallusta kuin vanhoina päivinä. Unohtuiko, mitä oli edellisessä numerossa tehty? Jos taustalla oli jokin idea, niin mielestäni isommat kikkailut, kuten puun syyt ovessa ja sade mustaa taustaa vasten aloituksessa olivat yksinkertaisesti rumia harjoituksia, jotka olisivat saaneet jäädä vuosituhannen taitteeseen. Vähemmän nimekkäiden tekijöiden sarjaan voisi tällaisia sormiharjoituksia muutenkin säästellä. Väritys on pahimmillaan niin huonoa, että se vaikuttaa lukunautintoon.
Huonoksi tätä ei oikein voi moittia, mutta on tämä vähän sellainen kolmen ja puolen tähden vetäisy, että nimitasolla kaikki ovat kohdallaan, mutta orkesteri tuntuu lavalla krapulaisen väsyneeltä.
Lopulta Batman's Grave tarjoaa mestaritason tekijöiltä vain tasan sitä, mitä heiltä voi odottaa tähän tarttuessaan. Se ei minulle riittänyt, kun hintaa on 25 taalaa. Jollain oli kuitenkin pelastettava sunnuntaipäivä, koska aamupäivän appeiksi olin tarttunut tähän:
Batman: White Knight on niin kovassa maineessa, että lukaisin sen ihan siitä syystä.
Ja samasta syystä vielä
Curse of the White Knight -kokoelman viime vuodelta. Olisin varmaan valinnut työviikon ainoan lepopäivän lukemistoksi jotain parempaa, kun vain olisin muistikuvieni sijaan kurkistanut, mitä mieltä olin ensimmäisestä valkoisesta ritarista.
Kuvitus tässä on niin komiaa, ettei tottakaan. Viat vain ovat pääosin samat, mitkä jo ensimmäiseen osaan olen kirjannut ylös. Hyviä ideoita on paljon, ja tosiaan ylenmääräisen paljon. Kunnolla toimitettuna näistä aineksista olisi terävöitetty oikein mainio Elseworlds-kiskaisu, mutta tässä muodossaan kaikki on vain roiskaistu yhteen könttään. Siksi tarina rönsyää ja kiipeää vielä lopuksi seinille. Kun tämän luulee jo loppuvan,
Sean Murphy jatkaa vielä kaksi numeroa päälle.
Elseworlds-henkisessä erillistarinassa ei hirmuisesti säväytä paljastukset ja paljastamiset, vaikka joku fanipoikiin vetoava kulma toki on kolmiodraamalla Jokeri, Harley Quinn ja Batman.
Bob Harras on tunnetusti alan löysin toimittaja, joten mitään ryhtiliikettä ei varmasti tulla hänen päätoimittajakaudellaan DC:ssä näkemään. Tässäkään mielessä.
