J Lehdon mainioissa mietteissä on paljon kertausta ja paljon tuttua.
Itse en jaa täysin kaikkia ajatuksia lähtien tästä:
Kovinkaan pitkälle ei minun tarvinnut teosta lehteillä tajutakseni että tämä on sarjakuvaa sellaisena kuin minusta sen luoja on tarkoittanut olevan: ensiluokkaisesti piirrettyä, sujuvasti kulkevaa perinteistä ja silti ajassa kiinni olevaa huumorisarjakuvaa.
ateisti tässä morjensta ja huumorisarjakuvia tehdään jo ihan riittävästi
ja siinä se ydin onkin.
Analyysinsa ovat monessa kohden osuvia, siitä millainen konsensus sarjakuvakentällä on ja millainen siitä rakentuu.
Bernandus Chartreslaisen ja Newtonin sanoja lainaten kääpiuöt näevät pidemmälle seisoessaan jättien harteilla.
Itse en syty huumorisarjakuvalle sen enempää kuin
... kun tuntui siltä että jengille upposi ennemminkin pierevä ilves ja irvistävä porsas...
no niinpä.
Mutta yritän yhä, hitaasti mutta hitaasti ajoittain tehdä sarjakuvaa jollaista itse haluaisin lukea.
En koska se on samanlaista kuin muu suomalainen sarhjakuva tai jolla on markkinasegmentti, kohderyhmä. Tai jonka taiteellinen päämäärä on sanoa jotain merkittävää vielä sadan vuoden päästäkin ihmisyyden tilasta ja sen ainutkertaisuudesta.
Ja kivasti sekä omassa varttuneemmassa ikäluokassani kuin nuorissa tekijöissä on niitä jotka tekevät sekä kaupallista että apurahallista itsemurhaa ja tekevät tasan omilla ehdoillaan sarjakuvaa jonka haluaisivat lukeakin.
Osalla se on mainittujen huumorisarjakuvien kaltaista ja niistä en juurikaan itse piittää mutta sieltä löytyy niitä' jotka tekevät omaa juttuaan.
Sellaista josta en odottanut pitäväni, joka jättikin minut miettimään asioita, hahmoja ja tarinaa.
Joskus piirros on parempi kuin tarina, joskus tarina paljon parempi kuin piirros.
Luonteeseeni ei aiheeton positiivisuus kuulu. Iso osa jää vain pienten piirien huviksi, koska kiinnostaa vain pieniä piirejä, mutta sama kuin musiikissakin: joku
oikeasti ironiatta pitää kokeellisesta musiikista, toinen iskelmästä, kolmas jazzista, neljäs klassisesta, viides metallista.
kaikkien ei tarvitse pitää stadionrockista tai akustisista klubikeikoista vaikka molemmista voi pitää.
Aiempi kulttuurimme, perusskene on nyt kuitenkin edullisessa tilanteessa koska vesi on seisovaa ja reilusti marginaalissa.
Meillä on muutama sarjakuvatekijä jotka tunnistetaan rivikansalaisten parissa. Osa on jopa yhä elossaolevia.
Ja se on se ainoa voimavaramme. Vapaus tehdä.
Rahasta ei ole kyse. Sarjakuvien tekijä saa unelmoida kirjailijaliiton keskituloista, siitä ~2 500€ /vuosi. Ei per kuukausi vaan per vuosi.
Rakkaudesta lajiin tai ihan *****illakseen kaikille joista jonkinlaista sarjakuvaa ei kuulu tehdä, ei ainakaan Suomessa.
Harvasta tulee maailmantähteä tai kiintotähteä, suurin osa murtuu elontiellä ja tekee jotain ihan muuta.
Osa tekee omaa juttuaan nettiin, osa ulkomaisille lafkoille ja jos se on mitä he haluavat hienoa. Osasta varmasti pidän osa on sitä turhaa massaa kuten valtaosa kaikesta taiteesta muutenkin, se ei kosketa minuas ei herätä tunteita ei ajatuksia, ei vakuuta tai kyseenalaista.
Se vain on.
Mutta sitten tulee niitä ihan puskista. Kotimaisiakin Uti vår hageneita minulle.
Ja ehkä J Lehto nyt sydämistyy ja tekee jotain uutta suomalaiseen viitekehykseen tehtyä huumorisarjakuvaa josta sitten oudosti huomaan välittäväni hahmoista ja kohtalostaan.
kirjallisuus ja elokuva alkaa hitaasti murtaa sitä jakoa että kategoriat ovat huonoa draamaa, puskafarssipään komediaa ja sotaa.
Sarjakuva tekee samaa mutta h - i -t - a- a- a- - s- t- i.
Aikaa, yrityksiä, erehdyksiä ja ennen muuta tietämättömyyttä ettei jotain asiaa
voi tehdä.
Itse olen varovaisen toiveikas. todennäköisesti ihan turhaan. se ihmissuhdehuttu omasta navasta ja huumorisarjakuva ovat yhä vallalla, mutta ehkä jonain päivänä.
