Andrea Sorrentinon tyyli saa sivut näyttämään ikään kuin niitä tarkastelisi tuhkapilven lävitse. Tästä post-apokalyptisestä tyylittelystä saa helposti yliannostuksen, mikä muodosti kohdallani pienen kynnyksen tutustua Gideon Falls -sarjaan.
Tässä sarjassa italialainen osuu kohdalleen täydellisesti. En supersankareiden kohdalla olekaan oivaltanut kuinka teknisesti vahvasta ja ilmaisuvoimaisesta kuvittajasta on kyse.
Kuvituksen aiheuttama ilahdus peittyy ensimmäisen kokoelman perusteella Lemiren tuottaman pettymyksen alle.
Sarjassa on paljon uskottavuutta venyttäviä kohtia. Sheriffi hylkää ammattikuntansa kaikki periaatteet noin vain, psykiatri hylkää ammattikuntansa kaikki periaatteet noin vain... Heikosti perusteltua käytöstä yhdistää tarinan naiskuva.
Jokainen tarinassa auktoriteettia edustava nainen on suojeltava, mieheen tukeutuva sekä niin ikään ensimmäisestä tilaisuudesta mieheen tarrautuva.
Lemiren mieskuvassa on jotain vinoutunutta, joka nousee anteeksiantamattomuutena omia heikkouksia kohtaan. Gideon Fallsin vinoutunut naiskuva on jollain tapaa nyt kytköksissä näihin (ilman perhettä) vaillinaisiin ja arvottomiin miehiin. Tämä varmaan valkenee jatkossa, vaikka hieman pelkään naisten muuttuvan vielä nykyistä enemmän tarinaelementeiksi.
Kokoelma silitti minua pahasti vastakarvaan, mutta on tässä vähän myös sellainen lemahdus, että tarina siirtyisi helposti televisioon. Sinne se Googlen perusteella on jo matkalla. Ei siinä mitään, minusta kaikki sarjakuvantekijät saavat rikastua ja elävät kuvat kuvat sen tätä nykyä tekevät, mutta ei minulle vaikka Mark Millarin töitä lukiessa tule koskaan tällaista tunnetta. Sarjakuvat pitäisi edelleen tehdä sarjakuvan, ei television tai elokuvan, ehdoilla.
Uskon, että tuotantovaiheessa naiskuvaa korjataan. Toisin kuin sarjakuvakriitikot, television puolella on silmää tällaiselle.
Lemireen uran tärkeimmissä töissä olen eniten ihastellut sitä puolta, mikä jää sanomatta ja tässä minua masentaa se mitä sanomaton puoli välittää.
Tarkoitus oli upota sarjaan neljän kokoelman voimin, nyt tuntuu ettei huvita enää koskaan.