Nyt tuli Zoomit kahlattua läpi. Luin kaikki järjestyksessä ja ahmin myös pääkirjoitukset ja yleisöpalautteen. Luin myös kaikki nekin tarinat, jotka jo albumeina omistan. Olipa riemastuttava kokemus! Aivan mahtavaa. Ja nyt jaan kaikkien niiden näkemyksen, että sarjan lopettaminen oli aikoinaan suuri synti.
Muutama kommetti itse sarjoista. Suurin osa matskusta oli kertakaikista huippua. Ei ihme, että iso osa näistä on päätynyt Suomessakin albumiksi saakka. Mutta mukaan mahtui muutama heikompi juttu. Onni olikin, että näitä sarjoja ei tarvinnut lukea montaa sivua kerrallaan. Ensinnäkin Nappulavartio oli pitkästyttävä. Timjami oli muuten ihan hauska, mutta en tykkää yhtään noin alleviivaavasta tyylistä. Varsinaisia rimanalituksia olivat Jeremie sekä Tintin Auringontemppeli, jossa oli jokin elokuvakuvitus. Enpä osannut odottaa, että lunkukokemus Tintin kanssa on negatiivinen. En ole muuten koskaan tykännyt myöskään Haijärven elokuvakuvituksesta, joka sentään on sarjakuvan muotoon saatettu. Saisivat piirtää Hergen avustajat sen uusiksi, vaikka ei siinä tarinakaan nyt kovin kaksinen ole. Turhanaikaisuuden suohon upposivat ainakin Dan Cooper ja Riku Oksa.
Muulinpotkun persuksille tarjosivat Haikaralaivue ja Punaparta. Molempiin suhtauduin etukäteen epäilevästi. Olin yhden Jijen piirtämän Haikaralaivue-tarinan lukenut, enkä tullut vakuutuneeksi. Nyt tulin, vaikka en edelleenkään fanita Jijen tyyliä. Charlierin teksti sekä Haikaralaivueessa että Punaparrassa kuitenkin toimivat niin mahtavasti, että pitäähän näitä saada lisää. Kyllä mestari vaan on mestari. Punaparrassa ennakkoon vierastin kankealta näyttävää kuvitustyyliä. Eikä se kuvitus nyt kovin paljon letkeämmältä lukiessa tuntunut, mutta henkilöhahmoihin oli saatu sävyjä ja taustat tehty huolella, joten ei todellakaan paha. Moranet, Brazilit, Valerianit, Asterixit, Um-pah-pahit, Navahot ja Comanchet tiesin entuudestaankin jo hyviksi. Mukavahan niitä oli taas lukea. Bernard Priceltä odotin enemmän. Mutta en vaan kertakaikkiaan tykännyt tuosta Hermannin (alkuaikojen?) pökkelömäisestä tyylistä. Comanchessa tyyli on paljon komiampaa.
Ihan hyvää kertakäyttösarjakuvaa olivat Mic Vaillant ja Walter Müller, joista urheilufanina tykkäsin. Tosin Müllerissä oli tarinan rakenne jotenkin jäsentymätön eikä siitä päässyt oikein perille. Harmitti silti, kun se loppui niin lyhyeen. Mic Vaillantin kohdalla häiritsi (jäykähkön kuvituksen ohella) se, että tarinakokonaisuudet poukkoilivat vähän liiaksi aihekokonaisuudesta toiseen. Teemat jäivät vähän kesken. Luulin, että siinä olisi keskitytty enemmän formuloihin ja mestaruusjahteihin. Toki vaihtelu on hyväksi ja jos kaikki albumit lukisi oikeassa järjestyksessä, niin johan alkaisi kokonaiskuva hahmottua.
Ja seuraavaksi sitten Ruudut (jahka ne olen saanut kerättyä) ja Non Stopit...
