Raakaa menoa

Young-You Leen Kill me Kiss me on sarjakuva, josta on kovin vaikea pitää. Lyhyesti sanottuna sen jokaiselta sivulta huokuu tietynlainen keskeneräisyys ja kiireisyyden tuntu, ja mitä enemmän sitä lukee sitä enemmän siinä huomaa parantamisen varaa. Sen lukeminen yhdessä melkeinpä minkä tahansa muun sarjakuvan kanssa tehostaa ilmiötä entisestään.

Kill me Kiss me
Suomenkielinen julkaisu: Punainen jättiläinen
Suomennos: Antti Grönlund
Painettu Tampereella, Aaltospaino Oy
5 osaa
Hinta kustantajalta ostettaessa 6 € + postikulut

Ensimmäiseksi ongelmaksi nousee Leen piirrosjälki. Teknisesti se on kohtuullisen harjaantunutta, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hän piirtää enimmäkseen geneerisen hyvännäköisiä ihmisiä sillä geneerisellä shoujotyylillä, jota lännessä on totuttu pitämään “mangamaisena”. Tytöt ovat nättejä, pojat taas teräväleukaisia ja komeita – elleivät satu olemaan feminiinisiä ja nättejä hekin. Hahmot pystyy yleensä erottamaan toisistaan, mutta arvaamaan joutuu aivan liian usein. Tarkemmin katsomalla huomaa, että vain lyhyen aikaa esiintyvien sivuhahmojen ulkonäössä on uskallettu vähän irrotella.

Valokuvien käyttäminen taustoina ei koskaan ole merkki kovin hyvästä sarjakuvasta.
Valokuvien käyttäminen taustoina ei koskaan ole merkki kovin hyvästä sarjakuvasta.

Leen kokemattomuus sarjakuvanteossa näkyy tosin muutenkin kuin vain hahmosuunnittelussa. Hän ei ole mikään katseenkuljetuksen ekspertti, ja selkeys uhrataan tyylikkään kuvakulman edestä kohtuullisen usein. Dramaattisen kuvakerronnan välineitä hyödynnetään silloinkin kun kyseessä ei ole erityisen dramaattinen kohta, mikä luo poukkoilevan vaikutelman. Perspektiivin luominen tuntuu joskus onnistuvan oikein hyvin ja joskus menevän metsään niin että rytisee.

Sivut on piirretty yksityiskohtia säästellen, ja silloin kun ne ovat selkeitä, ne ovat usein kovin, kovin paljaan näköisiä. Taustojen piirtämiseen ei ole liikaa aikaa uhrattu, ja usein tätä on yritetty peittää eksessiivisellä rasterinkäytöllä. (Toisinaan taas ei, jolloin totuus on vielä ilmeisempi.)

Nämä ovat kaikki aloittelevan mangakan helmasyntejä, ja niihin sortuvat usein myös korealaiset sarjakuvantekijät. Mutta nyt voimmekin siirtyä teoksen suurimpaan ongelmaan: juoneen. Köh.

Taeyeun huomaa suunnitelmansa ongelman.
Taeyeun huomaa suunnitelmansa ongelman.

Sarja alkaa kertomuksena lukiolaistyttö Taeyeun Limistä, joka on ihastunut mallipoika Kun Kangiin. Hän päättää vaihtaa viikoksi paikkaa tämän kanssa samalla luokalla olevan serkkunsa Jeonghun kanssa, jolloin hän pääsee soluttautumaan toiseen kouluun ja saa tilaisuuden lähestyä Kunia. Ikäväkseen hän saa kuitenkin huomata pian huomata sekaantuvansa jengitappeluihin, ja mikä pahinta – Kunin sijasta hän alkaakin tuntea vetoa tämän ystävään, jengipomo Kauniin. Ristiinpukeutumista ja pseudohomoseksuaalista vihjailua, romanttisia viboja ja väkivaltaisia actionkohtauksia – pettämätön yhtälö?

Valitettavasti ei. Ensimmäisestä osasta lähtien Kill me Kiss men eri sisältöelementit – romantiikka, jengitappelut, tarkemmin määrittelemätöntä fanfictionia ja nättien poikien paritusta harrastava fanfiction-kerho – ovat huonosti tasapainotettuja ja puutteellisesti taustoitettuja, ja asiaa ei paranna se että ensimmäinen alkuasetelma polttaa itsensä loppuun jo ensimmäisen osan kuluessa. Toisesta osasta lähtien Taeyeun häivytetään lähes kokonaan tarinan taustalle ja uudeksi päähenkilöksi nostetaan Jeonghun kanssa samassa koulussa oleva tyttö, hiljattain paikkakunnalle muuttanut ja xenakompleksista kärsivä Kyumin Kwon, ja tämän monimutkainen suhde Jeonghuun sekä Irwon-lukion kovikseen Kunham Choihin. Uusi asetelma pysyy kasassa pitempään, ja itse asiassa siinä on jonkun verran venytetyn makuakin. Kun loppuun asti päästään, se tuntuu lässähtävältä.

Tarinan kiinnostavuutta olisi voinut lisätä paremmin perustellulla juonenkuljetuksella ja henkilöiden motiivien ja luonnekuvien syventämisellä. Tällaisenaan tarinassa on henkilöitä – osa kovin myöhään tarinaan tulleita – kohtuullisen paljon, mutta suurin osa heistä jää ohuiksi, melkeinpä statisteiksi, eikä heidän motiivejaan sen kummemmin selitellä. Eeppisestä tarinankerronnasta tai edes eeppisistä romansseista ei juuri kannata puhua. Lee ei tunnu osaavan päättää mihin suuntaan tarinaansa kehittää, joten lopputulos on aikamoista sekasotkua.

Salaperäisesti ilmestyvät kukat ovat yksinkertaisin tapa korostaa romanttista ilmapiiriä.
Salaperäisesti ilmestyvät kukat ovat yksinkertaisin tapa korostaa romanttista ilmapiiriä.

Kaikkiaan tuntuisi siltä kuin Lee saattaisi olla parhaimmillaan lyhyiden, kepeiden vitsitarinoiden kirjoittajana, jolloin hänen ei tarvitsisi huolehtia sentimentaalisuuksista ja hahmojensa syvien tuntojen luotaamisesta – sitä hän kun ei tunnu hallitsevan juuri alkuunkaan. Hänen piirrosjälkensäkin tuntuu olevan parhaimmillaan yksinkertaisena ja selkeänä, liikoja yrittämättömänä chibitaiteena.

Sarjakuvan huonous on kaikkiaan valtava sääli, sillä on edelleen vaikea välttää sellaista oloa että Punainen jättiläinen uhraisi helmiään sioille. A5-kokoiset pokkarit ovat kädessä mukavan tuntuisia, ja reilun kokoisilta sivuilta mahtuisi tiirailemaan yksityiskohtaisempaakin taidetta. Painosjälki on ehdottoman ensiluokkaista – rasterit eivät ole sumentuneet liian sivupohjankierrätyksen tuloksena, eikä missään näy pikselin pikseliä. Paperi on maidonvalkoista.

Kaiken kruunaa onnistunut ulkoasu, joka on koreilematon mutta tyylikäs ja luottaa Leen piirrosjäljen huomiovoimaan. Käännöstyö on muutamaa pikku kankeusongelmaa lukuun ottamatta virheetöntä, ja fonttien valinnat ja ladonta ovat huolella tehdyt.

Kill me Kiss me on kelvollinen esikoistyö, muttei eroa mitenkään Korean muista keskiverroista massamanhwatuotoksista. Sarjakuvantekijänä Lee on toistaiseksi kokematon ja valitettavan kypsymätön – etten sanoisi raaka – vaikka hänessä potentiaalia onkin. Sanoisin ettei tällaisella teoksella juuri maailmaa valloitettaisi, mutta valitettavasti olisin väärässä.

Keskustelua Kill me Kiss mestä Kvaakissa
Keskustelua Kill me Kiss mestä Animeunionissa