Pientä kauhua

Vuosina 1972-76 ilmestyneen Shokki-lehden vaikutus suomalaiseen sarjakuvakulttuuriin ja -harrastukseen on ollut merkittävä. Sen vaikutus näkyy yhä, ja myös tässä uudessa Kaamio -pienkustannelehdykässä. Oikeastaan suomalaisen kauhun harrastuksen koko kaari 1970-luvun alkuvuosista tähän päivään heijastuu Kaamiossa.

Kansi: Jarkko Rintee.
Kansi: Jarkko Rintee.

Kaamio n:o 1
Toim. Hannu Kesola
Julk: Saatanan Satelliitit
A5 20 s.

Kansi tuo mieleen 1990-luvun Dave McKean -kannet Sandmaneista. Pääsarja Veret vuodattava kokemus puolestaan 1950-luvun EC-yhtiön novellimaiset sarjat, joita saatiin suomeksi kokoelma 1970-luvun alussa. Muissa sarjoissa rymytään ainakin Mignolan Hellboyn ja muiden saman lajityypin teosten vanavedessä.

Hannu Kesolan Veret vuodattava kokemus on puhdasverisen perinteinen kauhusarjakuvatarina loppukoukkuineen. EC:n The Witch’s Cauldron -lehdistä tuttu juontajanoitakin on saatu tarinan esittelijäksi. EC:n perintö näkyi myös Shokki -lehdessä joka julkaisi pääosin Warren -yhtiön tuoreempia sajoja.

Kesolan Veret Vuodattava Kokemus.
Kesolan Veret Vuodattava Kokemus.

Kesolan kierolla hirtehishuumorilla kuorruttama tarina on vallan kelpo perinteen edustaja. Tarinan heikoin lenkki on sen jäykkä kuvitus. Kuvakulmien, hahmojen anatomian ja varjostusten hallitsemisessa Kesolalla on vielä harjoittelemista. Itse tarina pysyy hyvin kasassa.

Pekka Mäntysaari on selvästikin melko lailla ensi kertaa pelissä mukana. Hänen sarjansa Bringhamin metsän paholaisesta ei oiken keskity mihinkään ja päättyy ennen kuin on kunnolla alkanut. Jonkun sortin Vanha Muinainen metsässä lymyää ja sitä lähdetään lahtaamaan. Piirtämisessäkin Mäntysaarella on vielä paljon opittavaa. Tuskin mitään ylipääsemätöntä kuitenkaan.

Koskivirran zombierymistelyä.
Koskivirran zombierymistelyä.

Ville Koskivirran Operaatio karhupumppu keskittyy toiminnan kuvaukseen ja on sellaisena kuin eräänlainen sormiharjoitelma. Mustansävyiset kuvat toimivat aika hyvin ja kerronta rullaa. Tarinasta ei tosin voi juuri puhua, eikä juonta voi spoilata, koska sitä ei ole. Zombieita lahdataan viemärissä, siinäpä se. Ihan hyvällä tyylillä kuitenkin. Hellboy näyttää taustalla kummittelevan.

Henri Joelan Hauta -sarjassa Lovecraft kohtaa Tomb Raiderin. Tai jotain. Juoni tai tarina on tässäkin aika ohut. Vanhoissa hautaholveissa lymyää jälleen jotain muinaista, joista aarteenetsijäkolmikko löytää mystisen Epathuan maljan. Piirroksissa ei ole hienoisen jäykkyyden lisäksi kovinkaan paljon vikaa, mutta kuvakerronta ontuu melko lailla. Välillä on tapahtumien seuraaminen hankalaa.

Kauhugenreen on lähes aina kuulunut tietty perinnetietoisuus, mikä on nykyisellään joskus vähän liiankin itsetietoista postmodernia viittauksilla leikittelyä. Kaamio solahtaa tähän lokeroon ja on kauhusarjakuvana parhaimmillaan kelpo pastissia, mutta ei enempää. Lisäksi tekijöiden ote kielii ehkä liiasta vakavuudesta, joka ei ole istunut kauhuun enää pitkään aikaan.

Kaamio tuo kooltaan ja aihevalinnaltaan mieleen väkisinkin Petteri Tikkasen ja Ville Pynnösen vuosina 1996 ja -97 kynäilemät lehdykät P niin kuin pelko ja Kammo. Ne menivät perinnetietoisuudestaan huolimatta silti pykälän eteen päin, tuodessaan kansainväliset kauhuaiheet kotoisille Suomen saloille. Kauhu velloi kirkonkylällä kun sarjojen esittelijänä toimi mm. Slemmyn suomalaisserkku, savolainen Eto Riähkä ja Pörsänmäen Rutakkoon laskeutui Zorg-valloittaja.

Vanhan elokuvan mukaan nimetyn porukan nettisivut:
http://www.saatanansatelliitit.cjb.net/

Keskustelua Kaamiosta Kvaakissa:
http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?topic=3349.0