Muumiperhe 1960-luvun yhteiskuntasatiirin jäljillä

Pilkettä silmäkulmaan ja oivalluksia älynystyröille neljän sarjakuvan mitalla! Lars Jansson tarjoaa taas täyden kattauksen humanismia ja huikeaa huumoria.

Muumit uudisasukkaina -sarja on terävä satiiri yhteisöjen vallankäytöstä. Osansa saavat kaikki valtiomuodot ja aina välillä tarvitaan Muumimamman käytännön järkeä pitämään asiat kohdallaan.

Muumipeikko ja partiolaiset irrottelee shakespearemaisten lemmenjuonien viidakossa, ja Muumipeikko maanviljelijänä hykerryttää muikeilla kliseillä maalaiselämän ihanuudesta. Yhtä hervotonta on meno Muumipeikko ja kullankaivajat -sarjassa, joka ruotii viestinnän ja kuullun ymmärtämisen kiemuroita. Naura mukana!

Lars Jansson (1926 – 2000) käsikirjoitti ja piirsi Muumi-sarjakuvia lähes 16 vuoden ajan, 1959-1975. Hänen huumorinsa on muumimaisen hauskaa ja älykästä.

Muumit – Sarjakuvaklassikot VII
Lars Jansson
Englanninkielinen alkuteos: Moomin – The Complete Lars Jansson Strip
Ruotsinkieliset alkuteokset Mumintrollet X ja XI
Kustantaja WSOY
Painettu EU:ssa
Suomentaneet Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen 1993
Tekstaus ja taitto Kirjasorvi / Antti Hulkkonen 2014
Jälkisanat Sirke Happonen 2014
Mv, sid., kk, 96 s., 313 X 222 mm
Hinta 32 euroa
ISBN 978-951-0-40413-3
© Solo / Bulls 2012

Tove Janssonin muumisarjakuvat olivat suunnattuja varsinaisesti aikuisille, vaikka satuelementtejä olikin mukana paljon. Eivätkä ne Lars Janssonin aikana mihinkään kadonneet, vaikka perinteiselle seikkailulle annettiinkin enemmän tilaa. Aikuisille suuntautumisen huomaa jo tämän kirjan ensimmäiseltä sivulta. Muumipeikko ja Niiskuneiti jakavat huoneen talviunille vetäytyessään. Sentään vuoteiden välillä on muutama senttimetri. Ei silti mitään lapsille sopimatonta tässäkään kirjassa ole.

Talviunille vetäytyminen unohtuu saman tien, kun Muumipeikon lukemasta kirjasta löytyykin tietoa uudesta mantereesta joka tarvitsee uudisasukkaita. Muumien lisäksi mukaan uudisasukkaiksi tarvitaan enemmänkin naisia, joten mukaan lähtevät Mymmeli, pikku Myy sekä rouva Vilijonkka lapsineen. Muumipappa julistaa itsensä varakuninkaaksi, mutta siirtomaasta löytyykin jo ennestään uusi siirtokunta jolla on myös varakuningas. He ovat muumilaaksolaisten vanhoja tuttuja. Sitten seuraakin paljon poliittista juonittelua ja vallanjakoa kunnes huomataan että tiedot uudesta manteresta olivatkin vähän vanhoja. Sarja satirisoi politiikan lisäksi tietysti myös kuninkaallisten pöyhkeilyä. Ja kulissit ovat tällä kertaa aivan konkreettisia kulisseja.

Toisessa tarinassa tapaamme partiolaisjoukon, jonka johtajana toimii Vaarallinen talvi -tarinasta tuttu herra Virkkunen. Niiskuneiti tarvitsee häntä kun Muumipeikko rakastuu tyttöpartiolaiseen, yrittäessään tehdä Muumipeikon mustasukkaiseksi. Muitakin vanhoja tuttuja nähdään, hattivattien hyökkäys jää valitettavasti sivuaiheeksi. Kaipa tässä partioliikettäkin parodioidaan, mutta parodia tuntuu tässä tapauksessa vanhentuneelta. Kakkostarina jää silti ensimmäistä selvästi heikommaksi. Lähes 50 vuotta vanhojahan nämä ovat. Vilijonkan Ruusa-lehmä tässä, kuten edellisessäkin tarinassa, suorittaa koomista sivuroolia. Alkoholia nappaillaan tässä ja edellisessä sarjassa.

Kolmas tarina parantaa taas, kun Muumien sosiaalinen asema kohentuu jälleen. Nyt Muumipappa perii pikkuserkkunsa kuudennessa polvessa, ja Muumiperheestä tulee kartanon herrasväkeä maaseudulla. Tietenkään hommat eivät suju niinkuin Strömsössä ja maalaiset saavat ihmetellä kaupunkilaisten outoja tapoja. Vaikka ei Muumilaaksolaisia yleensä ole mielestäni kaupunkilaisina pidetty. Ja uusrikkaathan ne töihin joutuvat, kun maajussit hekottelevat vieressä. Ennalta-arvattavuus laskee muuten hauskan muumitarinan tasoa. Hetihän sen arvaa että Muumit eivät ole oikeita perijöitä. Mutta mukana on paljon lehmiä ja muita tuotantoeläimiä. Sekä kummituksia. Lars Jansson oli ilmeisesti mieltynyt lehmien piirtämiseen sarjojen tekoaikaan.

Neljännessä ja viimeisessä tämänkertaisen Muumikirjan tarinassa Muumit lähtevät kaivamaan kultaa. Ja ymmärrettävästi siitäkään ei tule mitään. Kullankaivajatkin muistuttavat edellisen tarinan maajusseja. Eli toisto juuri edellisestä tarinasta on liian läpinäkyvää. Ilmeisesti kullankaivuuaihe valikoitui aiheeksi Lars Janssonin oman harrastuksen myötä. Veljensä Per-Olov Janssonin kanssa hän nimittäin kävi 1960-luvulla Lapin kultaa huuhtomassa. Mitään satiiria tästä ei vain saada irti. Ja koska tässä tarinassa ei ole lehmiäkään, se on julistettava opuksen heikoimmaksi.

Muumien seitsemäs kovakantinen sarjakuvakooste jää epätasaiseksi. Kahden hyvän tarinan ohella mukana on kaksi heikompaa. Partiolaistarina on sellainen vanhentuneisuutensa vuoksi, mutta kullakaivuutarina on vain väsynyt. Mutta onhan täydelliseen Janssonien muumisarjakuvien kokoelmaan otettava ne vähemmänkin hyvät. Taustoihin on panostettu paikoin hyvin, välillä taas ei oikein ollenkaan. Siis piirrostyössäkin on tason heittelöintiä.

Suositellaan varttuneemmille muumifaneille, pienimmille tämä lienee liian tylsä.

Keskustele Muumipeikko-sarjakuvasta Kvaakin foorumilla.