Watchmen Babies in V for Vacation

Simpsonien näkemys Watchmen-prequelista

Vartijat ennen (Before Watchmen) on kiistanalainen projekti, mutta väliäkös tuolla: sarjat on tehty ja julkaistu ja nyt kaksi ensimmäistä on saatavilla myös suomeksi. Nähtäväksi jää, tuovatko tarinat Alan Mooren ja Dave Gibbonsin luomaan käänteentekevään supersankarisaagaan uutta sisältöä.

VARTIJAT ENNEN: Minuuttimiehet/Silkkiaave
(Watchmen Before: Minutemen/Silk Spectre)
Egmont Kustannus, 2013

Minuuttimiehet
Käsikirjoitus ja piirrokset Darwyn Cooke
Suomennos Jouko Ruokosenmäki

Silkkiaave
Käsikirjoitus Darwyn Cooke ja Amanda Conner, piirrokset Amanda Conner
Suomennos Marko Kantola


Ja kello käy

(Cooke: Minuuttimiehet)
(Cooke: Minuuttimiehet)

Vartijoiden historian penkominen aloitetaan itseoikeutetusti Minuuttimiehistä, tuosta varsinaisia Vartijoita edeltäneestä supersankariryhmästä. Vuonna 1939 konstaapeli Hollis Mason todistaa etäältä kun Huppuoikeus toimittaa rikollisen lasarettiin, ja päättää itsekin ryhtyä maskeeratuksi oikeustaistelijaksi, Yöpöllöksi. Muu porukka päätyy samalle alalle eri teitä pitkin; Taala-Bill on pankin maskotti, Koimies nerokas (mutta lievästi mielenvikainen) keksijä, Koomikko sadistinen sekopää ja niin edelleen. Tuttuja hahmoja, joista nähtiin väläyksiä jo alkuperäisessä sarjassa.

Mutta Darwyn Cooken (mm. Parker-sarjakuvasovitukset ja DC:n The New Frontier) versiossa mennään toki syvemmälle. Se, mikä oli alkuperäisessä jopa tuhlailevan rikasta mutta fragmentaarista taustakoristetta, laajenee Minuuttimiehissä itsenäiseksi, eheän juonelliseksi saagaksi. Mooren vähäisimmätkin viittaukset avataan, aukot taustatarinoissa tilkitään. Ja aukkoja on paljon, eli suurin osa Minuuttimiehistä on uutta sepitettä. Arvoitukselliseksi jääneet sivuhenkilöt kasvavat uuden tarinan päähenkilöiksi.

Silhuetti (Cooke: Minuuttimiehet)
Silhuetti (Cooke: Minuuttimiehet)

Erityisesti Cookea lienee viehättänyt Silhuetti, josta on sukeutunut noir-elokuvien femme fatalea muistuttava kuuma ”kostajapimu”. Alkuperäisessä hahmo vilahti vain ohimennen sarkastisena androgyyninä, jonka merkittävin saavutus oli tulla näyttävästi tapetuksi. Cooken Silhuetti taas on lapsikauppaa vastaan pakkomielteisesti taisteleva hahmo, jonka hattu ja pistoolit tuovat mieleen esimerkiksi 30-luvun The Shadow -kuunnelmasankarin.

Koomikko (Cooke: Minuuttimiehet)
Koomikko (Cooke: Minuuttimiehet)

Kaikki hahmot eivät selviä Cooken mankelista aivan yhtä ehjin nahoin. Homoseksuaalinen Huppuoikeus esimerkiksi esitetään sadomasokistisena raiskaajana, kun taas alkuperäisen sadomasokistinen raiskaaja Koomikko saa Cookelta teolleen jopa huolestuttavan paljon ymmärrystä osakseen. Maskien riisumisestahan Vartijoissa on toki aina ollut kyse, mutta paikoin Cooken uudelleentulkinnat saattavat nostattaa kulmakarvoja.

Tietenkin vain jos pitää Mooren ja Gibbonsin alkuperäistä teosta koskemattomana Raamattuna. Itsenäisenä teoksena Minuuttimiehet toimii; se on nimenomaan itsenäinen, eikä pelkkä nöyristelevä kunnianosoitus. Cooke on tehnyt tarinasta omanlaisensa hahmoja ja kerrontaa myöten. Moorelta peritty pakkopaita kiristää lihaksia paikoin, mutta Cooke ei ole antanut sen tukahduttaa – meni Minuuttimiehet sitten syteen taikka saveen, se menee sinne kuitenkin selkä suorana. Ilman Vartijat -logoa kannessa Minuuttimiehet saattaisi olla jopa merkittävämpikin julkaisutapaus, nyt se kenties kärsii syyttä suotta vertailusta ylivertaiseen edeltäjäänsä. Kiistattoman onnistunutta on Cooken retrohenkinen, selkeälinjaisen riisuttu mutta tarkka piirrosjälki, joka sopii 30-40-luvuille sijoittuvaan tarinaan kerrassaan täydellisesti.

Huppuoikeus (Cooke: Minuuttimiehet)

Kolikon kääntöpuoli

Amanda Connerin Silkkiaave on vaikeampi tapaus. Nuoresta Laurie Jupiterista kertova tarina ei peruuta yhtä kauas alkuperäisistä Vartijoista kuin Minuuttimiehet; aikakone pysähtyy tällä kertaa 60-luvun lopun hippivuosiin. Nuori Laurie riitelee äitinsä Sallyn kanssa ja opettelee leikkimään supersankaria.

Tarina toimii siinä määrin kuin sen pitääkin toimia, mutta kertooko se jotakin uutta? Ei, yksittäinen Vartija ei ole erityisen kiinnostava, teini-ikäinen sellainen nyt ei varsinkaan, ja se kipeä äitisuhdekin on aavistuksen kulunutta huttua. Vielä kompleksisempi isäsuhde taas lyödään lähes läskiksi vahvaa myötähäpeää herättävässä kohtauksessa, jossa Koomikko löytää Laurien pöydältä sen kuuluisan hymiörintanappinsa.

Koomikko löytää hymiön (Conner: Silkkiaave)

Sisältöä kiinnostavammaksi nousevat Connerin ohutviivaiset piirrokset, jotka pikkutarkassa eksessiivisyydessään heijastelevat mainiosti ajan muotioikkuja ja huumeidensekaista hippitunnelmaa. Conner on myös lainannut Gibbonsin ruutujaon, moni sivu jakautuu yhdeksään ruutuun ja tunnelma on paikoin ällistyttävänkin samankaltainen kuin alkuperäisessä. Eikä aina edes sattumalta, tietoisia visuaalisia lainoja piisaa ja ne tarjoavat lukijalle jopa pientä huvitusta; bongaatko kaikki viittaukset alkuperäiseen?

Isänsä tyttö (Conner: Silkkiaave)
Isänsä tyttö (Conner: Silkkiaave)

Silkkiaave ei missään vaiheessa nouse yhtä eheäksi kokonaisuudeksi kuin Minuuttimiehet. Se tyytyy peesailemaan alkuperäistä eikä se oikeastaan voi edes olla olemassa ilman sitä. Mutta kaunis kakku yhtä kaikki.

Summa summarum

Kokonaisuutena ensimmäinen tuhti, kovakantinen Vartijat ennen -kirja tarjoaa alkuperäisen teoksen ystäville mielenkiintoisen nostalgiapaukun. Darwyn Cooken Minuuttimiehet on erinomainen, itsenäinen kertomus; Silkkiaave taas on tribuutiksi näyttävä. Yhdessä ne tuskin muuttavat maailmaa, mutta eivät ne sitä pilaakaan. Ja molemmat muistuttavat taas kerran siitä miten valtava merkkiteos se alkuperäinen Mooren ja Gibbonsin Vartijat oikeasti olikaan.

Keskustele Vartijoista foorumilla

Päivät murmelina

Alun perin kymmenenä sarjakuvalehtenä ilmestynyt Daytripper alkaa Craig Thompsonin (mm. Koipeliini-palkittu Habibi) piirtämällä esipuheella. Siinä Thompson kuvaa Daytripperiä fantasian ja realismin sekoitukseksi, fantasiaa ovat Thompsonin mukaan supersankarit ja realismia kyynisyys. Yksinkertaistus on typerä, mutta antaa kenties jotain viitteitä Daytripperin taustalla vaikuttavista ajatuksista; luvassa on positiivinen tarina, jossa elämä on pelkkää sambaa.

Daytripper
Fábio Moon ja Gabriel Bá
Suomentanut Petri Silas
256 sivua, sid.
ISBN 978-952-233-606-4
Joulukuu 2012
Egmont Kustannus

Päähenkilö Brás de Oliva Domingos on milloin kuolinilmoituksia rustaava journalisti, milloin menestyvä kirjailija. Jokaisessa sarjakuvalehden mittaisessa luvussa Brás elää yhden päivän jostakin kohtaa elämäänsä, kuolee sen lopussa, mutta on taas elossa seuraavan luvun alussa, hieman niin kuin Bill Murrayn hahmo elokuvassa Päiväni murmelina (1993). Erotuksena tosin se, että jokainen uusi elämä esittää pikemminkin vaihtoehtoisen todellisuuden, jossa on samoja henkilöitä ja elementtejä kuin muissakin, mutta hieman eri järjestyksessä.

On kertomus hankalasta isäsuhteesta, on kertomus tai kaksi nuoruudesta, erosta, hautajaisista, lapsen syntymästä, sairaudesta ja niin edelleen. Riittänee kun todetaan, että kaikki peruselämälle tyypillisimmät rastit kuljetaan läpi. Daytripper ei missään vaiheessa anna lukijan unohtaa, että nyt on kyse Suuresta Kertomuksesta. Joka kertoo Elämästä. Ja Kuolemasta.

So far so Paulo Coelho

Pompöösi keittiöfilosofointi lienee brasilialaisten kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre. Koko Latinalainen Amerikka taas on hurahtanut maagiseen realismiin, tunnettu genre, jonka olisi luullut olevan esipuheen Thompsonillekin tuttu. Daytripperin tapauksessa kertomukset ovat realistisia, maagisuus taas syntyy rakenteesta, jonka varaan yksittäiset jaksot on ripustettu. Jotkut jaksot linkittyvät, yhdessä jaksossa sivuttu asia saattaa syventyä seuraavassa. Rakenteessa on kikkailun makua (vrt. esimerkiksi elokuva Benjamin Buttonin uskomaton elämä, 2008), mutta ei häiritsevästi, jokainen tarina on siinä määrin erilainen ettei katkonaisuus haittaa. Tosin yksikään lehden mittainen jakso ei myöskään ehdi mennä kovin syvälle käsittelemiinsä asioihin. Ajallisesti tarinat kuljettavat Brásin pääosin kohti sitä viimeistä rantaa joka meitä kaikkia odottaa.

Piirrospuolella Fábio Moonin realistinen mutta rento sivellinjälki sopii samaan lokeroon Thompsonin tai vaikkapa Paco Rocan kanssa, kokonaisuudesta voi tulla toisinaan jopa mieleen Will Eisner. Seassa on myös Gabriel Bán signeeraamia, ohuemmalla ja kulmikkaammalla viivalla piirtämiä jaksoja, samoin kannet ovat samalla tyylillä. Väritys on värikästä, kuten kuvattuun miljööseen ja positiiviseen elämänkuvaukseen varmasti kuuluukin. Kerronta sujuu kaksosilta hyvin, esimerkiksi yhden jakson onnettomuutta ennustetaan etukäteen pienellä prologilla väsyneestä rekkakuskista. Tekstipuolella dialogi sujuu, mutta alituinen pehmeä filosofointi elämästä käy albumin kuluessa rasittavaksi.

Mutta tietääks ne millaista on Pihtiputaalla?

Etelä-Amerikan skidit kertovat kovin keskiluokkaisen tarinan. Brás on kaikissa inkarnaatioissaan toimeentuleva, tunne-elämältään tasapainoinen perusbrasilialainen. Kertaakaan Brás ei joudu todellisiin koettelemuksiin; ei kärsi köyhyydestä, ei todellisesta yksinäisyydestä, ei saa kunnon turpasaunaa elämältä. Tummaihoinen sidekick Jorge tosin saa potea mielisairautta, mutta itse Brás on pelkkä tyhjä peili, jossa tuskin erottuu edes pienenpieniä säröjä.

Suomalaisen näkökulmasta moinen elämän laineilla surffailu tuntuu eriskummalliselta. Brasilian taivas vaikuttaa pilvettömältä. Brásin ei tarvitse edes yrittää, kunhan hörppii kahvia pienistä kahvikupeista ja ajattelee ympäripyöreitä. Asiat vain tuntuvat järjestyvän fantastisen maagisesti, kenties? Ja jos välillä sattuu kuolemaan niin sekään ei ole omaa syytä. Vaikka Daytripperin ei tarvitsisikaan rypeä katuojassa esimerkiksi Yoshihiro Tatsumin novellien tapaan, siltä kuitenkin toivoisi enemmän kontrastia ja särmää. Kyynisyys, sanoi Craig Thompson mitä tahansa, on osa elämää siinä missä positiivisuuskin.

Elämä on

Daytripperin saama hype vaikuttaa liioitellulta. Se on mainstream-tyylinen tulkinta modernista sarjakuvaromaanista, kalpea varjo siitä mitä kaupallisen kentän rajoilla on jo pitkään tehty. Huono se ei ole, mutta missään tapauksessa Daytripper ei yllä esikuviensa tasolle. Se on liian makeileva, liian pehmeä, samalla tavalla kuin Thompsonin tai jopa jotkut Will Eisnerin tarinat. Realismi ei ole riittävän aitoa, eikä fantasia riittävän taianomaista. Sen sisältämä elämänfilosofia jää myös valjuksi, monet supersankarisarjakuvatkin tuntuvat olevan viisaampia suurten kysymysten äärellä. Kuitenkin se kääntää alkuperäisen sarjakuvalehtiformaattinsa rajoitukset näppäräksi kerronnalliseksi rakenteeksi, joka yksiin kansiin koottuna onnistuu olemaan hieman enemmän kuin osiensa summa. Mutta vain hieman.

Keskustele Daytripperistä Kvaakin foorumilla

Stream Cityn kansa katkoo kahleitansa

Syrjäiseen pikkukaupunkiin saapuu tuntematon parrakas mies. Mukanaan hänellä on aseista vaarallisin: idea vapaudesta. Apuna oleva haulikko ei tietenkään haittaa ajatusten saattamisessa perille, ja pian Stream Cityn kadut täyttyvätkin ruumiista täynnä luodinreikiä…

Aave Stream Cityssä
Tarina Mikko Mustasaari
Piirrokset Aapo Kukko
Lempo Kustannus
ISBN 978-952-5938-21-0
90 sivua, nid., 210×297 mm, mv.
Svh 15€

Hyvät, pahat ja proletariaatti

Aave Stream Cityssä on perinteisistä perinteisin lännentarina. Kaava on tuhannesta tarinasta tuttu: Muukalainen saapuu kaupunkiin, jossa paikallinen karjaparoni tai muu vastaava rahamies pitää valtaa hyppysissään. Muukalaisen läsnäolo järkyttää kaupungin tasapainoa ja nostaa esiin jo valmiiksi pinnan alla kyteneen tyytymättömyyden. Tarinat yleensä päättyvät vallanpitäjien kaatumiseen ja uuden, reilumman järjestyksen nousuun.

Stream Cityyn saapuva muukalainen omaa kuitenkin hauskan erityispiirteen. Mies saarnaa Karl Marxin opetuksia, joka ei ainakaan satunnaisesta lännentarinoiden harrastajasta vaikuta kuluneelta idealta. Tuoreus saattaa olla ymmärrettävää, osuuhan lännentarinoiden kulta-aika Yhdysvalloissa päällekkäin kommunistivainojen kanssa. Varsinkin perinteisissä lännenelokuvissa pyrittiin luultavasti korostamaan pikemminkin antikommunistisia, periamerikkalaisia eli käytännössä kapitalistisia hyveitä. Kun sosialismia ei löydy amerikkalaisista esikuvista, se on luultavasti jäänyt pois koko genren kuvastosta.

Kourallinen kenparkereita

Myöhemmin Euroopassa genreä on tosin tulkittu luovasti uusiksi, ja Aavekin on enemmän sukua italialaisille tulkinnoille, niin elokuvan kuin sarjakuvan puolelta. Käsikirjoittaja Mikko Mustasaari mainitsee kommenteissa Sergio Leonen, ja Aapo Kukon luonnosmainen piirrosjälki ja rytmiltään raukea kerronta tuovat mieleen ne realistisemmat lännentarinat, esimerkiksi Ivo Milazzon rouhealla viivalla piirtämät Ken Parker -seikkailut.

Aave albumin nimessä viittaa tarinan puolivaiheilla sattuvaan käänteeseen. Yksi tarinan hahmoista päätyy hautaansa, mutta näyttäytyy edelleen siellä täällä kaupungin kujilla ja kaduilla; tai ainakin taitavasti aseteltu kerronta hämää lukijan ajattelemaan niin. Yliluonnollisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, kaikella on yllättävänkin yksinkertaiset selityksensä, eihän Clint Eastwoodin esittämä Man with No Name -hahmokaan ollut todellisuudessa luodinkestävä.

2 rohkeata miestä

Merkillinen kansikuva ei varsinaisesti myy tai houkuttele. Siniruskea maalaus on kuin se olisi taiteiltu jatkosodan aikana korsussa. Ulkoasu on muutenkin jäänyt hieman raakileeksi, kookas A4-koko olisi hyötynyt viimeistellymmästä kokonaisilmeestä.

Mutta sisältö toimii. Mikko Mustasaaren laatima juoni etenee loogisesti ja dialogi on sujuvaa. Kunniaksi on luettava myös kerronnan rentous, tarina ei kaahaa kohtauksesta toiseen vaan ottaa oman aikansa, jäämättä kuitenkaan koskaan turhaan polkemaan paikalleen. Juonta eteenpäin vierittävien kohtausten välissä on hitaampia, hiljaisia jaksoja, jotka paitsi korostavat tapahtumapaikkana olevan pikkukaupungin hiljaista elämänmenoa, myös lataavat tunnelmaa. Lännenelokuvissakin parhaita kohtia ovat ne, joissa odotetaan ammuskelun alkamista. Aave Stream Cityssä tuntee klassikkonsa hyvin.

Aapo Kukon piirrosjälki on tutun rentoa ja realistista, kuin suttuista Tex Willeriä tai siistimpää Ville Rantaa. Lähikuvia on paljon, mutta mitäs siitä, niin oli Sergiollakin. Pääasia eli piirrosten rytmi on hyvä, juttu kulkee juuri niin kuin pitääkin. Itse piirrosjälki vaihtelee, mutta ei häiritsevästi, päinvastoin pieni rosoisuus sopii tarinaan syrjäisestä kaivoskaupungista, jossa ihmisetkään eivät ole aivan uusia tai puhtoisia.

High Noon GMT+2

Aave Stream Cityssä on kelpo pikku länkkäri. Se ei luultavasti heivauta kenenkään käsitystä lännensarjakuvista suuntaan taikka toiseen, mutta se onnistuu tavoitteissaan, jotka tosin eivät ole huimaavan korkealla. Mutta ken kaktukseen kurkottaa kompastuu salamipötköön, ja länkkäreissä perusasioihin pitäytyminen on luultavasti se oikea ratkaisu, joka pitää puristitkin tyytyväisinä. Tarinassa on toki pieni ripaus spaghettia ja revisionistista westerniä, ja työläisten vallankumous antaa jutulle jännän sivumaun. Marx laittaa kertomuksen liikkeelle, pyörittää juonta ja pitää sen liikkeessä mutta kovin syvälle aiheeseen ei lopulta mennä, ja samaa kerronnallista funktiota voisi varmasti toimittaa moni muukin idea, pyssynpaukkeen ja muun perinteisen lännentoiminnan pysyessä aivan ennallaan.

Mutta yhdessä kohtaa albumin ideologiset impulssit ja perinteikäs lännentarina kohtaavat täydellisesti. Tarinan loppukohtauksessa parrakkaan profeetan opetuslapset, juoppo lehtimies Mack ja opettaja Pat Wilson, hahmottelevat suuntaviivoja Stream Cityn tulevaisuudeksi. Samanmielisten aatteellisessa yhteentörmäyksessä on viisautta, joka resonoi läpi albumin. Niin kuin Shane, etäisten laaksojen mies (1953) muistetaan pääosin vahvasta loppukohtauksestaan, myös Aave Stream Cityssä -albumin mieleenjäävin kohtaus on säästetty sokeriksi pohjalle.


Keskustele albumista foorumilla

Piippalakkinen mies

Vuonna 1975 ensimmäisessä Métal hurlant -lehdessä debyyttinsä tehnyt vaitonainen mies tekee paluun omassa albumissaan. Trilogiaksi aiottu kokonaisuus esittelee puheliaamman Arzakin, joka yhdessä uskollisen lentävän otuksensa kanssa puuttuu Tassili-planeetalla haudanryöstöihin ja muihin poikkeamiin. Samaan aikaan kiertoradalla taistellaan koko planeetan kohtalosta.

Moebius: Arzak – Maanmittari
Alkuteos Arzach – L’Arpenteur (Glénat, 2010)
Suomentanut Kirsi Kinnunen
80 sivua, koko 240 x 350
ISBN 978-952-233-599-9
Lokakuu 2012
Egmont Kustannus
Ovh 18,95

Alkuperäiset sanattomat Arzak-tarinat olivat epälineaarista tajunnanvirtaa, Moebiuksen (Jean Giraud) yritys kuvata omaa alitajuntaansa fantasian keinoin. Visuaalisesti tarinat olivat aikansa kuvia, samoihin aikoihin esimerkiksi Roger Dean taiteili Yes-yhtyeen levyjen kansiin samankaltaisia villejä näkymiä tuntemattomilta planeetoilta. Moebiuksen sarjakuvissa oli kuitenkin sävyjä, niin synkkyyttä kuin huumoriakin, ja huikeasta visuaalisuudestaan huolimatta ne olivat selvästi sarjakuvaa, eivät pelkkiä kauniita kuvia.

Arzakin paluu

Arzak vuodelta 1975
Arzak vuodelta 1975
Arzak Maanmittari
Arzak Maanmittari

Uudessa Maanmittari-albumissa piippalakkinen mies löytää itsensä yllättäen lähes perinteisestä ranskalaisesta sarjakuvaformaatista. Äänikin on löytynyt, ja tarinalla on juoni. Jos alkuperäiset neljä lyhyttarinaa tulivat Ranskassa aikoinaan kuin salama kirkkaalta taivaalta, niin Maanmittari taas… on hieman tavanomainen. Haittaako se? Ei. Lyhyet tarinat ovat yksi asia, pitkät albumit toinen. Alkuperäisissä sarjakuvissa Arzakin maailmasta nähtiin tiivistettyjä, runollisia väläyksiä, jotka kertoivat vähän mutta kutkuttivat mielikuvitusta sitäkin enemmän. Maanmittari taas on itsenäinen albumi, jonka tarkoitus on kertoa selkeä tarina. Moebiuksen pitkien albumien sarjassa Maanmittari on teos paikallaan.

Juoni, lyhyesti: Arzak partioi lentävällä pterodelfillään Tassili-planeetan pinnalla. Tassili on pääosin erämaata, valloitettu planeetta, jonka alkuperäiskansa wergit on jätetty ihmiskunnan tossun alle. Taistelussa haudanryöstäjien kanssa pterodelfi haavoittuu, ja Arzak joutuu jatkamaan matkaansa jalan. Arzakin edesottamusten rinnalla seurataan avaruudessa tapahtuvaa taistelua, jossa wergit yrittävät kaapata valloittajiensa kruununperillisen. Albumin loppupuolella tarinat kohtaavat.

”Nyt ei olla villissä lännessä!”

Sanoipa wergi albumin kolmannella sivulla mitä tahansa, henkisesti Maanmittari on lännenseikkailu. Kivikasvoinen Arzak on eräänlainen liittovaltion sheriffi, ja pterodelfi hänen uskollinen ratsunsa. Avarat aavikkomaisemat, syvät kanjonit ja ammoin kuolleiden eläinten kallot ovat tuttua westernien kuvastoa, samoin uudisasukkaiden nuhjuinen kaupunki Redmond. Alkuperäiskansa wergit edustaa luonnollisesti intiaaneja. Planeetan pinnan ulkopuolella kulttuuriset viittaukset lisääntyvät, hahmojen nimistä ja olemuksista on löydettävissä niin itämaisia, egyptiläisiä kuin pohjoismaisiakin piirteitä. Arzakin universumi on samanaikaisesti uusi mutta hyvin tutunoloinen.

Visuaalinen tunnelma vaihtelee paikkojen mukaan; maisemat planeetalla ovat avaria, ruutusommittelussa on käytetty runsaasti tyhjää tilaa. Sen sijaan avaruusaluksiin ja sisätiloihin sijoittuvat kohtaukset ovat tiiviimpiä ja jäyhempiä, lähes steriilejä. Villi, vapaa erämaa on henkeäsalpaavan kaunis, kun taas sivistyksen ja teknologian käytävät ovat ahtaita ja painostavia. Väliin mahtuu psykedeelisiä ruutuja, joissa avaruusalukset siirtyvät näyttävästi hyperavaruuteen ja sieltä ulos.

Kautta Desmezzin!

Kaksijakoisuudestaan johtuen albumi on epätasainen. Moebiukselle ominainen minimalistinen scifityyli näyttää rehevien luonnonkuvausten rinnalla valjulta. Se on saattanut olla tarkoituskin, mutta yhdistelmä ei ole aivan onnistunut, albumi on visuaalisesti kallellaan. Lukija melkein toivoo, että kertomus viipyisi pidempään niissä lyhyttarinoista tutuissa tunnelmissa. Mutta juoni ei voi jäädä paikalleen, oli tunnelma sitten yhdessä kohtauksessa miten tenhoava tahansa; on jatkettava matkaa, on pakko mennä eteenpäin. Jämerää perusscifiä edustavan tarinan kerronta kulkee kyllä juuri niin hyvin kuin kokeneelta Moebiukselta saattaa odottaakin. Trilogiaksi aiottu kertomus tosin avaa monia tarinapolkuja (esim. wergien mystinen Ark-ainoa), joita lienee ollut tarkoitus tutkia vasta seuraavissa osissa.

Kielellisesti Arzak on tyypillistä huonoa scifiä, täynnä sepitettyjä sanoja ja ilmauksia, viittauksia keksittyihin paikkoihin ja teknologisiin vimpaimiin. Ilmaisut ovat tuttuja, mutta termistö huuhaata. Suomentaja Kirsi Kinnunen pitää molekyylistabilisaattorikapselit, talongit ja xanedriinidiilerit taidokkaasti hyppysissään, ja saa scifistisen hölynpölynkin kuulostamaan niin uskottavalta kuin mahdollista.

Suurikokoisen kirjan kotimainen toteutus on muutenkin korkealaatuinen, Ranskassa painetun teoksen painoasu on moitteeton ja käytetty fontti lienee räätälöity vartavasten eri käännöksiä varten. Kirjan lopusta löytyy lisäksi joitain luonnoksia ja muita piirroskuvia sekä hahmogalleria. Moebiuksen omat kirjoitukset Arzakin historiasta ja tarpeesta tehdä hahmolle oma albumi valaisevat projektin taustoja.

I’m a poor lonesome maanmittari

Avarat, fantastiset näkymät olivat vaikuttavinta jo Arzakin ensiesiintymisessä melko tasan 38 vuotta sitten. Siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut. Piippalakkinen mies uskollisine valkeine ratsuineen lentää yli vehreiden tappajaheinämerien, yli paahtavien aavikoiden, yli maisemien jotka avautuvat kirjan sivuilta ja tuntuvat jatkuvan suoraan ikuisuuteen. Nämä kuvat, joissa Arzak piirtyy yksinäisenä hahmona suuren hiljaisen tyhjyyden keskellä ovat ihmeellisiä, mystisiä, painoarvoltaan lähes uskonnollisia. Nuoren Moebiuksen alitajunnasta ammennetuissa kuvissa kaikuu kysymyksiä elämän suurista mysteereistä, joihin ei tietenkään ole olemassa vastauksia. Mutta tärkeintä onkin kysyä ja ihmetellä, ja sitä Moebius ei koskaan lopettanut. Maanmittari on vain sarjakuva-albumi, mutta se on myös monumentti luovuudelle, kenties oman aikamme luovimmalle visionäärille, jonka epäsuora vaikutus oli huomattavasti henkilökohtaista mainetta laajempi. Moebius saattaa olla kuollut, mutta Arzak lentää ikuisesti.

Ainakin sitten, kun pterodelfi on taas toipunut.


Keskustele Moebiuksesta foorumilla

I am not this hand

Vuonna 1962 Britanniassa ensiesiintymisensä tehnyt Teräsnyrkki nousi Suomessakin lukijoiden suosikiksi. Sarjakuvalehdessä vuosina 1971-1974 seikkaillut sankari sai jopa oman julkaisunsa, joka tosin kesti vain 12 numeroa vuosina 1974-1975. 80-luvulla sankari piipahti vielä Mustanaamion sivuilla. Nyt tämä genrejä venyttävä tavallinen supersankari on palannut kovissa kansissa.

Teräsnyrkki
Alkuteos The Steel Claw: The Vanishing Man (2006)
Käsikirjoitus Ken Bulmer
Piirrokset Jesús Blasco
Suomennos Antti Poussa
ISBN 978-952-233-608-8
Egmont Kustannus, 2012

Teräsnyrkki (The Steel Claw) on sarjakuvasankari, jolta on amputoitu käsi. Oikeastaan päähenkilö Louis Crandell on sankari vain sen vuoksi, että käyttää proteesia. Vaan tuskinpa tekijöillä (sarjan liukuhihnaduunina uuteen Valiant-sarjakuvalehteen monen muun hahmon joukossa ideoineet Fleetwayn toimittajat Jack Le Grand, Sid Bicknell ja Ken Mennell) on ollut asiaan sen syvällisempää näkökulmaa, ei edes sodanjälkeisessä Britanniassa. Pikemminkin sarjassa sivutaan myöhemmiltä vuosikymmeniltä tutumpia kyborgi- ja bioniikkateemoja, ihmisosien korvaamista ylivertaisemmilla mekaanisilla osilla. We can rebuild him! Heikko ihmiskäsi luonnollisesti joutaakin roskiin vahvemman teräksisen nyrkin tieltä.

Sähkötärskyn ansiosta Crandell muuttuu joksikin aikaa näkymättömäksi, joka onkin se hahmon oleellisin piirre. Ainoastaan teräksinen käsi jää näkyväksi, leijaillen kouristellen tummanpuhuvissa ruuduissa kuin jokin goottilainen painajainen. Nyrkki vaikuttaa tällöin olevan lähes oma olentonsa, kuin se olisi kokonaan irrallaan näkymättömästä isännästään. Lieneekö tekijöillä ollut mielessä W.F. Harveyn klassinen irtokäsitarina The Beast with Five Fingers, tai sen elokuvaversio vuodelta 1946? Sattumoisin Oliver Stonen vuonna 1981 valmistuneessa uusintafilmatisoinnissa The Hand päähenkilö on muuttunut pianistista sarjakuvapiirtäjäksi.

Näkymätön mies redux

Käsikirjoittajaksi sarjaan valikoitui tuottelias mutta nyt jo unohduksiin jäänyt scifikirjailija Ken Bulmer ja piirtäjäksi espanjalainen Jesús Blasco. Formaatti on karu. Tarinat kerrotaan kahden sivun pätkissä, jotka alkavat kertauksella ja loppuvat cliffhangeriin. Muoto on kiveen hakattu, mutta Teräsnyrkin persoonallisuus venyy ja vinkuu kuin skitsofreeninen purukumi kahden ensimmäisen seikkailun aikana. Ensiesiintymisessään Crandell jupisee rahan ja vallan perään jo ennen kuin saa näkymättömäksi tekevän sähköiskun. H.G. Wellsin Näkymätön mies (1897) sentään sekosi vasta näkymättömyyden tuomasta vallasta, Crandell on sekaisin jo valmiiksi.

Wellsin näkymättömän miehen tapaan Crandell rötöstelee ja tekee mitä lystää, uhaten lopulta räjäyttää New Yorkin. Käänteitä riittää, mutta sitten tosielämän puolella lehden toimittaja meni vaihtoon ja sarja piti vetää nopeasti päätökseen uuden tieltä. Tämä onnistui muutamassa ruudussa.

Dr. Jekyll & Mr. Bond, oletan

Klassikkojen ryöväys jatkui, toisessa sarjassa tekijöitä lienee inspiroinut Robert Louis Stevensonin kauhukertomus Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886). Suurrikollinen Crandell on toisessa tarinassaan itkupilli, joka lähes jokaisen kaksisivuisen päätteeksi ruikuttaa surkeuttaan tai huutaa ”aaagh”. Kauas on jäänyt edellisen tarinan psykoottinen mestaririkollinen! Toisen tarinan konna on Tohtori Deutz, joka rakentaa ensimmäisessä sarjassa Teräsnyrkin näkymättömäksi tehneen koneen uudestaan. Keksintö kuitenkin muuttaa tohtorin apinamieheksi. Upotettuaan kätensä alumiinimaaliin hirviötohtori huijaa rikostensa silminnäkijät kuvittelemaan, että Teräsnyrkki se taas rötöstelee. Tiedemiehetkin vain toteavat, että jatkuvat sähköiskut ovat varmaan muuttaneet Crandellin apinaksi. Mutta Crandell kuitenkin pyrkii vollotuksen ja valituksen ohessa puhdistamaan maineensa ja luonnollisesti myös onnistuu siinä, pitäähän show’n jatkua.

Teräsnyrkin seuraava eli kolmas inkarnaatio muistuttaa vuorostaan Ian Flemingin luomuksia. Tuskin sattumalta, ensimmäinen varsinainen James Bond -elokuva Tohtori Ei sai ensi-iltansa vuonna 1962 ja sarjakuvastrippinä hahmo oli esiintynyt Britanniassa jo vuodesta 1958. Viimeisessä Ken Bulmerin kynäilemässä tarinassa Crandell alkaa jo muistuttaa täyspäistä sarjakuvasankaria. Crandellin sukellusloma keskeytyy rosvojen kaapatessa testattavana olevan keksinnön. Täyspäisyys ei kuitenkaan sovi Teräsnyrkille niin hyvin, seikkailun lopussa mies vaikuttaa lähes vastentahtoiselta sankarilta, joka haaveilee vain olevansa tavallinen. Nyrkki on sekä lahja että kirous. Rauhaa ei sankari kuitenkaan saanut jatkossakaan, uuden kirjoittajan Tom Tullyn ohjauksessa Crandell kokeili vielä esimerkiksi supersankariutta trikoilla, ryhtyi valtion salaiseksi agentiksi, nyrkki alkoi ampua ohjuksia ja luoteja yms. Kokeilujen aika ei ollut vielä ohi.

Jeesus pelastaa

Käsikirjoitusten painellessa pää punaisena missä milloinkin on sarjan yhtenäisenä pitäminen jätetty kokonaan piirtäjän vastuulle. Mutta mikäs on jättäessä, espanjalainen Jesús Blasco kuvittaa käsittämättömät kässärit hämmästyttävällä ammattitaidolla. Sarjan sekavat elementit saavat mustanpuhuvan, varjoja vilisevän ulkoasun, joka onnistuu nostamaan sarjan kertarysäyksellä ylempään A-luokkaan. Kokoelman sivuista aika on tosin jo nakertanut oman osansa.

Pramea kovakantisuus osoittaa sarjan olevan suunnattu pääosin vanhoille parroille, joille on jäänyt lapsena luetusta sarjasta mieleisiä muistoja. Britanniassa kokoelma julkaistiin Alan Mooren Albion-sarjakuvan innoittamana, mutta ilmeisesti laajemmaksi kokoelmasarjaksi aiottu projekti uuvahti jo tähän ensimmäiseen osaan. Alkuperäisestä englanninkielisestä kokoelmasta on suomennettaessa pudonnut Brian Bollandin tekemä kansi pois, tilalla on pahaenteinen, leijuva koura. Kirja sisältää lisäksi Steve Hollandin kirjoittaman esipuheen, joka taustoittaa sarjan syntyä.

Teräsnyrkki on aikansa lapsi ja sellaisena hellyyttävä. Kenties mielenkiintoisinta sarjassa on tekijöiden valmius sekoittaa sujuvasti useita erilaisia genretyyppejä, niin scifiä, kauhua, supersankarisaagaa, agenttiseikkailua kuin rikoskertomuksiakin. Lopputulos on hektinen ja linjaton, mutta niin on lasten mielikuvituskin. Ei ihme, että sarjasta tuli suosittu.

Tarinoiden alkuperäiset nimet ja ilmestymisajat:

The Steel Claw, 20 jaksoa, 6.10.1962 – 16.2.1963
The Steel Claw vs. Dr. Deutz, 20 jaksoa, 23.2.1963 – 6.7.1963
The Steel Claw vs. Sharkey, 11 jaksoa, 13.7.1963 – 21.9.1963

Keskustele Teräsnyrkistä foorumilla
Teräsnyrkki Suomessa