 |
|
Kieku ja Kaiku ja Possu karusellin riemussa.
|
Kieku ja Kaiku ja Possu tulevat taas on yhteisnide vuosina 1994 ja 1995 ilmestyneistä kokoelmista Kieku ja Kaiku ja Possu sekä Kieku ja Kaiku ja Possu vauhdissa. Valkoisesta (Kieku) ja mustasta (Kaiku) kukonpojasta kertova sarja ilmestyi monen vuosikymmenen ajan Kotiliesi-lehdessä. Nämä hyvin tunnetut hahmot ovat osa suomalaista kulttuuriperintöä.
Asmo Alho (kuvat) ja Mika Waltari (teksti):
Kieku ja Kaiku ja Possu tulevat taas
valikoima parhaita sarjoja Kieku ja Kaiku -albumeista vuosilta 1945-1962
Otava 2007
14,60 €
Sidottu, 119 s.
167 x 237 mm
L85.32, 85.32
ISBN 978-951-1-22098-5
“Jälkeä näin syntyy tarkinta
kun taas apuna on harkinta.”
Asmo Alho tunsi hyvin amerikkalaiset sarjakuvat, Bonzot ja Mikki Hiiret, joita hän joskus jopa käytti omissa lastenkirjakuvituksissaan (esimerkiksi Sampo Haahtelan kirjassa Kuningas Toton vankina). Kieku ja Kaiku olivat ensi-inkarnaatiossaan Oma Koti -lehdessä (vuosina 1927-34) todellakin komeita pitkiä kukkopoikia isoine helttoinen ja pitkine pyrstösulkineen. Tässä “realistisessa” muodossaan he esiintyivät myös varhaisessa suomalaisessa sarjakuvalehdessä Kalle Viksari.
Mutta hyvin nopeasti Alho pyöristi ja pelkisti hahmot herttaisen ja hiukan lapsellisen näköisiksi, kun sarja oli siirtynyt Kotilieteen vuosiksi 1934–1975. Alho oikeastaan jopa ennakoi sitä, millaiseksi amerikkalainen sanomalehtisarjakuva tyylillisesti myöhemmin muuttui.
Alhon tyylin oli muutenkin pakko muuttua taloudellisen nopeaksi, sillä hän oli hyvin tuotettelias piirtäjä ja kuvittaja – kaiken lisäksi hän oli päätoimeltaan taittaja. Alhon toinen pitkään ilmestynyt sarjakuva oli Matti Melkonen Suomen Kuvalehdessä 1940-1975.
 |
|
Kolme kaverusta.
|
Kieku ja Kaiku -lehtisarjakuvat olivat yleensä sivun mittaisia, mutta albumeissa ne olivat usein koko aukeaman kokoisia ja jopa väreissä. Tosin Kotiliedessäkin käytettiin joskus värejä. Viisitoistasivuiset albumit ilmestyivät kerran vuodessa Otavan kustantamina vuosina 1937-1966. Juuri näistä albumeista on koottu tämän kirjan sarjat. Näissä albumeissa ilmeisesti kaikki riimit olivat Waltarin kynästä. Lehtiin riimejä kirjoittivat myös Valentin (Ensio Rislakki), Fr. Ruotsalainen ja Viljo Kajava.
“Kieku neuvoskelee kuuroa
Possun ahmiessa puuroa.”
Kotiliedessä ilmestyi mukaan myös pulska Possu, joka käytökseltään oli vielä kukkojakin lapsellisempi. Kieku sai tuon tuosta toimia perheen päänä ja torua Kaikua ja Possua. Tosin kukkojen äiti vilahtaa silloin tällöin tarinoissa.
Muutaman ruudun mittaisiin tarinoihin on usein saatu ujutettua selkeän draamallinen kaari. Alussa on yleensä reipas lähtö johonkin puuhaan, joka sitten aloitetaankin reippaan uhmakkaasti. Keskikohdassa tapahtuu jokin konflikti, joka kääntyy melkein aina uhmaajaa itseään vastaan. Lopussa vaara on ohi ja kertomus huipentuu napakkaan opetukseen. Tapahtumapaikkana on yleensä maaseutu, mutta välillä lähdetään bussilla kaupunkiin kauppaan tai vaikkapa elokuviin.
 |
|
Possu saa usein lapsen roolin.
|
Joskus menoon mukaan tulevat vakituiset sivuhenkilöt Karhu, Jänis ja Kettu. Lääkärinä on Pöllö. Kaikki hahmot ovat tietenkin inhimillistettyjä eläimiä. Tosin jotkut eläimet ovat ihan vain eläimiä, kivellä saattaa kököttää pulaan joutunut koiranpentu tai puuta hakata palokärki. Samalla tavalla Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjoissa tavalliset koirat saattavat juosta vaunujen perässä, kun ihmiskoirat istuvat pukilla. Onneksi Kieun ja Kaiun ruokapöydässä on yleensä puuroa tai marjakeittoa eikä kinkkua!
Puhekuplia ei sarjassa käytetä (kuin hyvin harvoin). Ruutujen teksti on yleensä alhaalla kaksirivisenä riiminä, ja tolppakirjaimin. Värssyt ovat rytmikkäitä ja loppusoinnullisia. Ja kuten tunnettua, Waltari oli sen verran kunnianhimoinen näissäkin teksteissään, että loppusoinnulliset sanat olivat lähes poikkeuksetta kolmitavuisia. Joskus riimiparin ensimmäinen lause menee tuttuja rakenteita rikkoen hiukan yli:
Varoitukset mieleen muistuu
vasta, kun hän veteen suistuu.
 |
|
Sarjakuvassa oli myös kuvallisia vitsejä.
|
Parhaiten teksti toimii luettuna ääneen, jä näin lienee useasti ollutkin. Ennen wanhaan päreen valossa Suomessa vanhempien lukiessa Kiekua ja Kaikua tenavilleen nämä oppivat lukemaan juuri tästä sarjakuvasta – myöhemmin ilmestyi tuo Amerikan ihme Aku Ankka, joka kääkätyksellään anastikin tyystin lasten sydämet. Kotoiset kukot vaihtuivat vieraan maan ankaksi. Kieku ja Kaiku jatkoivat kuvallisessa ja modernisoidussa muodossa vanhojen suomalaisten eläinsatujen perinnettä peräti 1970-luvulle saakka. Eikä Alhon ja Waltarin sarjakuva suinkaan ollut mitään toisintoa tutuista vanhoista saduista vaan uutta luovaa ja aidosti hauskaa kerrontaa. Waltarin itsensä kertoman mukaan Kieut ja Kaiut sisälsivät opetuksia eri alueilta, mutta näiden oppien joukkoon mahtui myös raisuja kepposia ja leikkejä. Sarjakuvassa oli hänen mukaansa hyvin vähän ilkeyttä ja petollisuutta, mutta silloin kun sitä oli, sai se mitä ankarimman rangaistuksen.
Suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1996 ilmestyi kahdeksan postimerkin sarja, joista yhdessä olivat Asmo Alhon Kieku ja Kaiku.
Kieku ja Kaiku tuntuu nykylukijasta konservatiiviselta ja hyvin opettavaiselta, mutta aikanaan se oli varmasti raikas, ja ihan pikkaisen anarkistinenkin, tuulahdus vähän pölyttyneessä lastenkirjallisuudessamme. Monet tuon ajan sarjakuvat (Pölhölä ja Pöhköläinen, Pekka Puupää, Herra Kerhonen) olivat muutenkin suunnatut enemmänkin aikuisille, mutta kelpo kukkopojat olivat selvästi lapsille tarkoitettuja. Ja melkeinpä suomalaiseksi huoneentauluksi on jäänyt elämään kierrätykseen kehottava riimi: “Tärkeintä ei ole tavara, sydän lämmin vain ja avara.” Taidatkos sen paremmin sanoa, siinä on hyvä opetus muistettavaksi koko elämän ajaksi.
Kieku ja Kaiku ja Possu -kirja sopii mainiosti nykyajankin lapsen hyllyyn pelikoteloiden joukkoon, ainakin kuriositeetiksi. Tosin isä tai äiti sitä taitavat useimmin tavailla. Otava on ansiokkaasti julkaissut kovakantisina painoksina muitakin vanhoja sarjakuviaan kuten Rymy-Eetua ja mikseipä Mämmilääkin. Arkistoista voisi kaivaa lisää unohtuneita helmiä; ainakin Antti Puuhaara tulee heti mieleen.
* * *
Mika Waltarin syntymästä on kulunut sata vuotta. Helsingin kaupunginkirjasto on julistanut juhlan kunniaksi kirjoituskilpailun, jossa Waltarin teksti pitää korvata puhekielisellä tai murteellisella kuvatekstillä.
Voit keskustella Asmo Alhon sarjakuvista Kvaakissa.
Ks. myös Mika Waltari (Biografiakeskus) ja Asmo Alho (Wikipedia).