Puolustuspoliittinen ratkaisu

Suomen Puolustajien Liittouma 2/2007

Kotimainen Oikeuden puolustajat nousee kostaakseen sen vääryyden, ettei Suomessa julkaista riittävästi supersankarisarjakuvaa. Kertaheitolla hoidellaan kaikki Suomen kolme turvallisuusuhkaa.

Jättiläisrobotit, jättiläisrobotit ja jättiläisrobotit

Suomen Puolustajien Liittouman ensimmäisen vuosikerran toinen numero on minulle ensisilmäys hahmojen maailmaan. Ilahduttavasti ruisleivän voimalla luotu omakustanne paljastuu aidoksi supersankarigenren edustajaksi. Touhua ei vesitetä parodialla tai anteeksipyytelyllä.

Rehvakas asenne alkaa heti Johannes Mäkisen pääkirjoituksesta ja jatkuu takakannelle saakka, joka julistaa seuraavan, tuplamittaisen spesiaalinumeron ilmestyvän itsenäisyyspäivänä. Asenteesta pisteet kotiin.

Lehti jakautuu kahteen tarinaan; Punakoneiden päivä on Kvaakistakin tuttujen nimimerkkien Curtvilen ja Jho:n yhteistyötä, kuusisivuinen Finlander: Aamuyö puolestaan Juho Sihvosen itsenäinen puristus.

Seppä työssään
Seppä työssään

Punakoneiden päivässä tuhansien järvien supersankarit puolustavat maataan jättiläisroboteilta, jotka mellastavat Helsingin kaduilla. Jho:n kuvitus assosioitui ensinäkemältä voimakkaasti Bryan Talbotin uran alkuaikojen tyyliin. Vaikutelma ei johdu niinkään viivavarjostuksesta kuin yleisestä visuaalisesta ilmeestä: robotit, autot ja hahmot yhdistettynä toiminnan kuvaamiseen – kokonaisvaikutelma on sama.

Ensimmäinen ja viimeinen hymähdys
Ensimmäinen ja viimeinen hymähdys

Curtvilen ote tarinaan onnistuu; pohdiskeleva kerronta tasapainottaa toimintaa. Kun yhteistoiminta kuvituksen kanssa toimii, tuloksena on vahva työnäyte. Esimerkkinä käyvät sivut 21–23, jossa kertojahahmo tunnistaa vanhan ystävänsä takauman kautta. Lyhyt kesto kuitenkin ajaa tarinan ahtaalle.

Tarinaa elävöittämään tarkoitetut teemat ruhjoutuvat juonenkuljetuksen telaketjuihin. Lopputulos on tahattoman koominen, kun pelkästään tarinan lopettaminen vaatii kolme erillistä epilogia. Näistä viimeinen epäonnistuu pahasti koettaessaan jälkijättöisesti antaa taustamotiivin lehden tapahtumille. Tämä on kuitenkin sivuseikka, pahimmassa pellossa saapastellaan pitkin tarinaa: kun käsittelyyn ei kerran riitä aikaa, käsikirjoittajan tulisi keskittyä tiukemmin siihen, mikä on tärkeää ja pysyä siinä.

Sihvosen kuusisivuisessa Aamuyössä geneerinen sankari ja kaljupää pieksevät toisiaan. Pätkän ilmeinen tarkoitus on korostaa, kuinka rankka hahmo on kyseessä, joten tarinassa ei ole mitään käsiteltävää. Tällaisia lyhyitä paloja voi kuitenkin kirjoittaa lehtien täytteeksi vasta, kun hahmo on lukijoille tuttu ja sillä on omat faninsa. Toistaiseksi Predatorilta kyntensä lainannut Finlander on lehdelle vain kuollutta painoa.

Sihvosen kynänjälki on ylipelkistettyä, joskin tekijä on pyrkinyt määrätietoisesti eroon staattisuudesta.

Kehittymisen paikka, rajana vain taivas

Omakustanteiden perisynti on, että aina toisinaan niiden tapahtumista ei saa tolkkua, koska niitä on vaikea seurata. Myös Curtvilen täytyy oppia nykyistä enemmän ajattelemaan lukijaa käsikirjoitusta tehdessään.

Käsikirjoitus jättää pääosin mukavasti tilaa kuvitukselle, mutta toiminnan kiihtyessä kuvakerronta jää yksin Jho:n harteille. Metamorfoosi, laukaus ja ihmepelastautuminen sivulla 29 eivät kerta kaikkiaan mahdu yhteen ruutuun. Tällaista välttääkseen tekijöiltä vaaditaan nykyistä syvempää yhteistyön astetta ja vastuun luonnollista jakautumista.

Kärryillä pysymistä vaikeuttaa se, etteivät hahmot ole ennalta tuttuja. Sankareidenkin tunnistaminen on vaikeaa: kuka näistä on Vaakuna, kuka puolestaan Raaka? Ei näitä pitäisi lähteä kotisivuilta selvittämään. Ilmarisen sentään tunnistaa pajavasarasta. Yleisemminkin rosoisen suomalaiskansallinen ilme sopisi hahmoihin paremmin kuin lainatut elementit.

Raakaa menoa
Raakaa menoa

Ilmarinen partoineen on onnistuneempi hahmo kuin Lumiukkomies ja muut pönttö päässään kulkevat, kasvottomat hahmot. Karhuryhmäkin on yhden vitsin idea, joka hymähdytti ensimmäisellä kerralla, ärsytti jo toisella. Ellei hahmoihin saada lisää persoonallisuutta, perusidea komeasti nimetystä sankarijoukkiosta valuu hukkaan ja lehdestä tulee ainoastaan juurensa metatiedostavaa häränjätöstä. Tässä genressä ei pärjää olemalla yhtä tylsä kuin esikuvansa ja normi omakustanneperseily pitäisi jättää parodian tekijöille. Genren voi ottaa haltuun tosissaan, mutta samalla ilman tosikkomaisuutta. Huumoriruuvi siis kokonaan kiinni.

Sivumäärään nähden tarina myös ylikuormitetaan draamalla. Siihen eivät sankaritkaan ole riittäneet, vaan lisää pumpataan vielä sivuhahmoistakin. Uppo-outojen sankareiden teurastaminen tuo mieleen Rob Liefeldin tuotokset vuosikymmenen takaa. Jos sama kornius jatkuu, lehden voikin nimetä ”Veripaltuksi” kunnianosoituksena näille Imagen alkuaikojen lehdille kuten Bloodstrike ja Brigade.

Yhteenvedettynä Suomen Puolustajien Liittouman voi summata siten, että asenteesta ja toteutuksesta viedään pinnat kotiin, mutta näkemyksen kehittämiseen vaaditaan vielä roimasti suomalaiskansallista sisua ja rohkeutta uudistua: jämähtäminen tappaa sarjan pystyyn. Kirves ja pokasaha vain mutinoitta esiin, niin eiköhän tämäkin savotta ala vielä sujua. Luimisteluun ei ole syytä jatkossakaan, tällaisen kädenjäljen tohtisi julkaista jo omalla nimelläkin.

Tarina: Curtvile, Juho Sihvonen
Taide: Jho, Juho Sihvonen
Tekstaus: ja taitto Veli Loponen
Kansi: Johannes Mäkinen ja Aapo Pihkala
Julkaisija: MKKEntertainment
ISSN: 1796-8690
Ulkoasu: mv, A5, 44 s., Nid.
Painopaikka: Domus Print Oy, 2007
Ovh: 4,00 €


Keskustele Suomen Puolustajien Liittoumasta Kvaakissa.