Pitkän pyssyn paluu

Ken Parker on Giancarlo Berardin ja Ivo Milazzon luoma monitasoinen lännensankari. Se ilmestyi Semicin julkaisemana pokkarisarjana Suomessa vuosina 1980-87, mutta jäi lehtipisteissä ehkä monilta laatusarjojen ystäviltä huomaamatta. Nyt tämä yksi maailman parhaimmista lännensarjoista on palannut lehtipisteisiin.

Kansi: Ivo Milazzo
Kansi: Ivo Milazzo

Ken Parker: Pitkä piilukko – Kaivoskaupunki
Piirrokset ja kansi: Ivo Milazzo
Tarina: Giancarlo Berardi
Toimitus: Asko Alanen
Sarjakuvien suomennos: Renne Nikupaavola
Artikkelien suomennos: J. L. Nyman
Julkaisija: Egmont Kustannus Oy Ab
Painopaikka: Norhaven Paperback A/S Tanska 2007
Nid., pk, mv, B5, 208 sivua
Hinta 8,90 euroa
ISBN 978-952-469-772-9

Yksioikoisista toimintawesterneistä pitäviin ei tämä kompleksisempi lännensarja ensimmäisellä julkaisukierroksellaan ilmeisesti uponnut. Toisaalta kirjakaupoissa myytävien laatualbumeiden tai vaikkapa länkkäripuolelta Blueberryn kaltaisen sarjan ystävät eivät koskeneet kehnojen tusinapokkareiden näköisiin kirjoihin. Sikäli harmillista, sillä jopa Blueberry uhkaa melko tavanomaisine seikkailutarinoineen jäädä vertailussa toiseksi.

Pitkä pyssy

Itse nimihenkilö Ken Parker on, kuten sankarin kuuluukin, pienten ja alakynteen jäävien puolella oleva hyväntahtoinen henkilö. Parkerin ”intiaaninimi” pitkä-pyssy tulee hänen mukanaan kantamastaan vanhasta Kentucky-kivääristä. Hän ei kuitenkaan ole yksioikoisen hyvä, erehtymätön tai muutoinkaan staattinen hahmo. Hän oppii virheistään, jos oppii – kasvaa ihmisenä, muuttuu sarjan aikana.

Ken Parkerin hahmo sai paitsi ulkonäkönsä Robert Redfordilta, myös vaikutteita tämän esittämästä roolihahmosta Jeremiah Johnson Sidney Pollackin samannimisessä elokuvassa vuodelta 1972. Alunperin Kenin nimeksi piti tulla filmin kanssa samalta kalskahtava Jedediah Baker.

Ensimmäiset kymmenkunta kirjaa muodostivat melko yhtenäisen jatkumon, Kenin etsiessä veljensä surmaajaa. Tuolloin sarja ei esitellyt vielä kaikkein terävintä puoltaan, mutta jakso jaksolta sarja erkaantui tavanomaisista lännensarjakuvien malleista.

Antisankari?

Hiukan huvittavilta ovat tuntuneet muutamat (lähinnä amerikkalaiset) arviot Kenin henkilöhahmosta eriskummallisena hahmona ja antisankarina. Jos lännensarjakuvan sankari on hiukankin Tex Willeriä realistisempi ja inhimillisempi – tavallinen ihminen -, niin siinäpä riittävästi aineksia antisankariksi. Kenin hahmo 1800-luvun lopun valkoihoisena miehenä on kuitenkin ehkä hivenen liian 1900-lukulaisen liberaali ja suvaitseva. Toisaalta, sankarin on oltava aina jollakin tavalla poikkeusyksilö.

Toki jonkinlaiseen antisankarille sopivaan tyyliin Ken on toiminut elantoaan hankkiessaan monenlaisissa eri työtehtävissä, valaanpyytäjänä, turkismetsästäjänä, nyrkkeilijänä, näyttelijänä, tukkilaisena jne. Kaikki on tosin esitetty suhteellisen autenttiseen tyyliin, Berardi ja Milazzo ovat olleet selvillä ajan tavoista ja toimista.

Perinteisiltä poluilta…

Nyt käsillä olevaan kaksoisniteeseen on saatu yksiin kansiin sarjan kaksi ensimmäistä tarinaa (alun perin suomeksi 1-2/1980). Tekijät ovat niissä vielä hyvin perinteisillä lännensarjojen poluilla.

Ensimmäisissä Parkereissa meno oli melko raisua...
Ensimmäisissä Parkereissa meno oli melko raisua…

Yksinkertainen kostotarina, koomista kevennystä tuovia karrikoituja sivuhahmoja, päähenkilö armeijan ratsuväen tiedustelijana, vauhdikkaita tulitaisteluja. Piirrostyylikin on periaatteessa taitavaa, mutta perinteistä ja hieman persoonatonta italialaisten lännensarjojen perusjälkeä.

Tarinoissa vilautellaan silti jo tulevia syvempiä teemoja, päähenkilö joutuu vaikeisiin ja ristiriitaisiin tilanteisiin, joihin ei ole helppoja ja ”oikeita” ratkaisuja. Myöhemmistä tarinoista puuttuu käsillä olevan kaksoispokkarin hengästyttävä väkivaltaisuus. Ruumiita syntyy melkoista vauhtia. Body countia tukkimiehen kirjanpidolla laskiessa ranne saattaisi väsyä.

...mutta pehmeni myöhemmin sävykkääksi.
…mutta pehmeni myöhemmin sävykkääksi.

…uusille urille

Useita jaksoja myöhemmin Berardi ja Milazzo pyrkivät tuomaan mukaan rauhallisempia ja jopa kerronnaltaan kokeilevia tarinoita, lännen genreen sekoittui muita lajeja. Ken Parker tarttui aiheisiin ja teemoihin, joihin lännensarjat eivät olleet aiemmin koskeneet. Vanhojakin lännensarjojen vakioaiheita käsiteltiin uusilla tavoilla, tuoreista näkökulmista. Rasismi, homoseksualismi, väkivalta, Amerikan alkuperäisväestöjen riisto, tasa-arvo ja naisten emansipaatio olivat monien tarinoiden aiheina. Suvaitsevainen humaani ilmapiiri on yleisesti tämän sarjan kantavana voimana.

Muutoinkin lähestymistapa lännen aiheisiin oli uuden 1970-luvulla alkunsa saaneen ”social western” -tyyppisten amerikkalaiselokuvien kaltainen. Mutta siinä missä nuo elokuvat rikkoivat viimeisetkin sankarimyytit ja legendat, oli Ken Parker ehkä hivenen pehmeämpi. Aikakauden amerikkalaiselokuvien tapaan intiaanien kuvaukseen ja alkuperäiskansan kohtaloon lännen valloituksessa kiinnitettiin erityistä huomiota. Esimerkiksi kenraali Custerin hahmo intiaanien ylimielisenä tappajana saa monimielisen tulkintansa tarinassa, joka lainaa rakenteensa Joseph Conradin Pimeyden sydämestä (Kenraalin legenda – alk. 2/1985). Custeria ei voi luonnehtia yksinomaan pahaksi henkilöksi, tarinan myötä hänestä löytyy pehmeitä ja traagisiakin puolia. Italowestern ei näytä vaikuttaneen sarjan tekijöihin, kuten Jean Giraudiin ja Jean-Michel Charlieriin, Blueberryn luojiin.

Jos sarjan muutama ensimmäinen kirja oli vielä melko tavanomaista italosarjis-westerniä, alkoi jo sarjan neljäs jakso (Salaperäinen muukalainen – alkuaan nro 4/1980) tehdä pesäeroa entiseen. Hieno esitys toden ja sepitteellisen taitavasta yhteenkietomisesta. Kyseinen jakso kertoo 1800-luvun jälkipuoliskon ”intiaani-ongelmasta” lännensarjakuvissa aiemmin näkemättömään tapaan.

Tarinassa Salaperäinen muukalainen kuvataan 1870-luvulla intiaaniasiamiehenä Washingtonin senaatissa toiminutta Seneca-intiaani Ely Donehogawaa (1828-95). Donehogawa oli toiminut sotilaana ja upseerina Yhdysvaltain sisällissodassa ja tosiaankin tuntenut presidentti Grantin. Mikä hauskinta; Donehogawan ”valkoinen” nimi oli Ely Samuel Parker (!). Tarina kuvaa intiaaniasioihin ja maanomistuksiin liittyvää poliittista juonittelua, joka kuvataan yhtä petolliseksi ja likaiseksi kuin ”vanha kunnon” selkään ampuminen. Oikea Donehogava kirjan hahmosta poiketen kuoli tosin rauhallisesti kotonaan vanhuuden vaivoihin.

Koira ja metsämies, yksi sarjan liikuttavimmista jaksoista.
Koira ja metsämies, yksi sarjan liikuttavimmista jaksoista.

Intiaaneja kuvataan läheltä Kenin asuessa heidän joukossaan (Chemako, hän joka ei muista – alkuaan 5/1980). Intiaaneista ei muodosteta yhtenäistä harmaata joukkoa, joiden ainoa tehtävä on hyökätä valkoisten kimppuun, eikä heitä lähestytä sen enempää idealisoivaan new-age -sävyynkään. Intiaaneissakin on eroja, yksilöitä, heimoja. Ihmisiä kaikki tyynni, punaisia tai valkoisia, vain tavat ja kulttuuri ovat erilaisia.

Siinä missä Berardin käsikirjoitukset muuttuivat tiedostavimmiksi, kompleksisemmiksi ja kaavamaista seikkailullisuutta kaihtaviksi, muuttui myös Milazzon piirrostyyli ilmavammaksi, yksinkertaisemmaksi mutta ilmaisullisemmaksi, aivan Hugo Prattin tyyliin.

Julkaisujärjestys

Ken Parkerin tuplanumeroita tulee jatkossa vuorotellen siten, että seuraavana joulukuussa ilmestyvä pokkari jatkaa siitä mihin Parkerien suomentaminen pari vuosikymmentä sitten jäi, numeroista 45-46. Monet tulevat huomaamaan sarjassa tapahtuneen ison tyylillisen ja temaattisen harppauksen. Se ei toivottavasti vaikuttane liian suurelta, jäähän välistä tarinoita noin kymmenen vuoden periodilta pois. Näin kuitenkin palvellaan sekä uusia että vanhoja lukijoita, mikä on erityisen miellyttävää.

Uuden Parkerin painoasu on hyvää, ehkä hivenen parempi kuin vuoden 1980 editiossa. Parasta on kuitenkin ladotun kirjasintekstin vaihtuminen paremmin sarjakuvaan soveltuvaan tekstausta jäljittelevään ladontaan. Vaikka pokkarin sivukoko on pienempi kuin vanhassa painoksessa, on kuitenkin sivun kuva-alan koko suurempi, eli piirrokset ovat kaikesta huolimatta hivenen kookkaampia. Hyvää sekin, kuten myös kirjaan liitetyt asia-artikkelit ja esittelyt, joita toivottavasti on mukana kaikissa sarjan pokkareissa.

Valitettavasti Berardi ja Milazzo eivät tehneet sarjan kaikkia jaksoja, ja se on Ken Parkerin heikko lenkki, joukossa on varsin tavanomaisiakin jaksoja. Muut piirtäjät ja kirjoittajat (mm. Giancarlo Alessandrini, Bruno Marraffa piirtäjinä tai Maurizio Mantero sekä Tiziano Sclavi kirjoittajina) eivät yltäneet kovin huimaaviin tuloksiin.

Keskustele Ken Parkerista Kvaakissa