Divarin helmet – hämärän rajoilla

Romanttisten kertomusten päähenkilöitä ovat yleensä lääkärit ja sairaanhoitajat, asianajajat, kaikenlaisten glamöörien ammattien edustajat. Sarjakuvapiirtäjien epäromanttinen ammattikunta ei ole ollut kovin paljon edustettuna, mutta voisi hyvinkin. Kun sitä ei kukaan muu tee, tekee sen sarjakuvapiirtäjä itse. Eikä ihan kuka tahansa raapustelija, vaan itse Jack ”King” Kirby! Kovaotteisten toiminta-supersankaripläjäysten mestari on osannut hempeilypuolenkin.

Vicky N:o 5 1963, Sarjakustannus Oy, Vastaava toimittaja I. Puro.

Vuosina 1957- 1964 ilmestynyt tyttöjen ja nuorten naisten romanttinen sarjakuvalukemisto Vicky on hyvinkin huomionarvoinen julkaisu. Se nimittäin julkaisi suomeksi tuoreeltaan amerikkalaisten Marvel- ja DC-kustantamojen nimekkäiksi tulleiden piirtäjien töitä. Joukossa siis sarjakuvalehtien kuninkaaksikin nimetty Jack Kirby (1917 -1994). Itse asiassa Kirby oli luomassa koko romanssisarjakuvien genreä. Hän teki yhdessä Joe Simonin kanssa ensimmäisen lajityypin edustajan, lehden nimeltään Young Romance vuonna 1947. Romanssilehtien idea osoittautui tuottavaksi ja muutamassa vuodessa sarjakuvalehtiä, joiden otsikoissa vilahteli ”love” ja ”romance” kaikenlaisin mahdollisin yhdistelmin ja vaihteluin, ilmestyi pitkälti toista sataa kappaletta.

On selvää että aikanaan nämä sarjakuvat saapuivat Suomeenkin. Noihin aikoihin sarjakuvalehdet tulivat meille useimmiten Ruotsin kautta, niin oli asianlaita Vickynkin kohdalla. Lehti ilmestyi naapurimaassamme tismalleen samannimisenä ja muotoisena. Yhteipainatusten historia on pitkä. Todennäköisesti samankaltaiset lehdet näkivät päivänvalon myös Tanskassa ja Norjassa.

Romanssisarjakuvien tekijät olivat lähestulkoon kaikki miehiä ja tarinoiden yleistendenssinä oli korostaa avioliiton merkitystä ja hyviin naimisiin pääsemistä naisen elämän päätarkoituksena, Tarinat olivat useimmiten novellimaisia, kuudesta kahdeksaan sivun pituisia, jotka käsittelivät dramaattisesti rakkaus- ja seurustelusuhteiden ongelmia. Eteeriset, kaukaisuuteen katsovat ja tunneongelmiensa parissa kamppailevat naiset olivat tarinoiden päähenkilöitä. Verrattuna esimerkiksi samanaikaisiin pojille ja nuorille miehille suunnattuihiin Marvelin hirviöjuttuihin, jotka olivat periaatteessa aivan yhtä kaavamaisia, pyörivät nämä romanttiset novellit sentään ns. oikean elämän parissa. Merkille pantavaa on että äsken mainitut saman aikakauden hirviösarjikset eivät koskaan saapuneet meille.

Kolmiodraamoja, sen oikean valintaan liittyviä ongelmia, voihketta ja kyyneleitä mahtuu lyhyisiin novelleihin melko lailla. Tämän lehden ensimmäisessä tarinassa päähenkilö Laura erehtyy luulemaan sulhasensa sisarta ”toiseksi naiseksi” ja kaikki avioitumisaikeet uhkaavat mennä karille. Olihan Laura saanut ystävättäreltään varoituksen sanan: ”Tuo sinun kihlauksesi! Minä… toivon, että et olisi erehtynyt! Tarkoitan, Scotty on sellainen maailmanmies, tuollainen ’playboy’ … ja sinä…!” Toki lopulta kaikki päättyy hyvin.

Mutta juuri tämän Vicky-lehden erityisen huomionarvoiseksi tekee tarina nimeltään Doris Wilsonin haavemaailma. Jack Kirbyn ja Vince Collettan sarjakuvassa päähenkilö on unelmointiin ja haaveiluun taipuvainen nuori naimaton nainen. Avauskuvassa näemme Doriksen nojailemassa haaveissaan puun kylkeen. Taaempana nähdään kaksi pariskuntaa jotka puhuvat Doriksen selän takana: ”Siinä on Doris Wilson… yksin kuten tavallisesti!”, ”Tietysti! Hän arvelee, ettei kukaan poika ole kyllin hyvä hänelle!”, ”Doris-parka! Hän mieluummin uneksii romanssista kuin elää sen!”. Doris nähdään vaeltelemassa ypöyksin samalla kun taustalla nähdään useita kuhertelevia pareja. ”Niin, minä olin yksin! Ei ollut poikaystävää, jonka kanssa kävellä…” Surumielisen näköisenä Doris uppoutuu haaveilemaan, lukien muodikkaassa nojatuolissaan Marvel yhtiön Love Romances -lehteä! ”Noilla sivuilla oli lempein sanoin ja ihanin kuvin kerrottuina ihmissydämen syvimmät tunteet…”, käsikirjoittaja kehuu Doris Wilsonin suulla omaa lehteään! Kirjoittaja on ehkä itse Stan Lee.

Doris velloo toivon ja epätoivon ääripäästä toiseen, mutta kukaan mies ei hänelle kelpaa. ”Ehkä elämäni on AINA tällaista! Ehkä en koskaan löydä elämäni miestä, ehkä en koskaan rakastu!” Hänen ystävättärensä yrittävät tarjota hänelle deittejä, mutta kukaan ei tunnu kelpaavan. Doris pakenee jälleen romanssisarjojensa pariin. Hän istahtaa puistonpenkille ja uinahtaa pian päiväunelmiinsa. Lehti kirpoaa hänen raukeista käsistään ja paikalle huomaamatta saapunut mies ojentaa sen Dorikselle. Lähikuvassa näkyvän lehden kannessa näkyy Comics Coden leima. Tässä lehden nimi on käännetty Rakkauskertomuksiksi. Muuten muissa ruuduissa näkyy selvästi alkuperäinen Love Romances -otsikko. He alkavat keskustella. ”Olen iloinen että luette tuota sarjakuvalehteä”, mies sanoo, ”olen nähkääs taiteilija, piirrän rakkaustarinoita! Olen kuvittanut tuonkin!” Arvata saattaa että yhteinen sävel löytyy, molemmat ovat luonteeltaan haaveilijoita! Mies haluaa piirtää Doriksen sarjaansa ja pian saavatkin hänen ystävättärensä ihmetellä lehteä jonka sivuilla esiintyy aivan Doriksen näköinen sankari. Ja pari menee tietenkin avioon. Tarinan komea sarjakuvapiirtäjä muistuttaa puolestaan hieman nuorta Kirbyä. Ehkä hollywoodilaisittain siloteltuna. Kirbylle ominaisen sikarin tilalla on 50-luvun lopun muotikuvista tuttu piippu.

Melkein kaikkien romanssisarjojen ohessa tarjotaan jonkin sortin opetusta nuorille lukijoille. Doris Wilsonin lopussa todetaan, että ”unelmat eivät ole pahasta, varsinkin kun aina on mahdollisuus, että ne voivat muuttua todellisuudeksi”. Ja varsinkin jos ne estävät esiaviollisen seksin. Don Heckin piirtämässä tarinassa Yhdeksästä viiteen toimistotyöläinen saa miehekseen toimitusjohtajan, ei juonimalla eikä millään kommervenkeillä vaan ”yksinkertaisesti tekemällä työni parhaan taitoni mukaan… en ajanut takaa romanssiani, se tuli itsestään luokseni”. Päähenkilö sai toimitusjohtajan huomion osakseen ahkeruudellaan. Tuntemattoman piirtäjän tarinassa Hääpäivä päähenkilö menettää suuren rakkautensa yrittäessään kontrolloida miestään. Hän pitää tämän varpaillaan tanssimalla muiden kanssa ja toimimalla muutenkin harmittavalla tavalla. ”Kun hän näkee toisten pitävän minua puoleensavetävänä, arvoni nousee hänen silmissään”. Huonostihan siinä tietysti käy, kun tuolla lailla käyttäytyy, hyh hyh, ja hän saa sitten varjoista katsella kuinka hänen poikaystävänsä menee toisen naisen kanssa naimisiin. ”Ajattelin rakkauden olevan jotakin, jota voi mielinmäärin käsitellä… mutta sen täytyykin saada olla itsekseen ilman, että siihen kovakouraisesti puututaan. – Eikä mies ole mikään nyöristä vedeltävä nukke.”, saa hän todeta lopuksi.

Romanssisarjakuvien aika painui mailleen aikojen muututtua, viimeiset lehdet ilmestyivät meillä suomessakin 1970-luvulla. Tarinat ovat saaneet olla sittemmin parodioiden kohteena, jo 60-luvulla ilmestyi USA:ssa underground -sarjakuvalehti Young Lust. Mutta oliko näissä lehdissä kipinä joka aloitti realistiset ihmissuhdesarjakuvat? Joka tapauksessa ne avaavat näkökulman 50-luvun aatemaailmaan puhtaimmillaan. On harmi että genre on jäänyt aivan viime aikoihin saakka huomiotta. Tutkimus on kuitenkin löytämässä tämänkin kulttuurinosan, jonka vaikutusta ei pidä vähätellä.

Jos joku ihmettelee, mistä hirviösarjiksista puhuin artikkelin alkupuolella, kerron vielä että ennen kuin Marvel pääsi kunnolla isojen sarjiskustantamojen joukkoon, se julkaisi EC-kauhujuttujen henkisiä lyhyttarinoita sekalaisissa lehdissään. Fear, Journey into Mystery, jne. esittelivät leegioittain milloin mistäkin avaruuden tai maankamaran syövereistä tulleita hirviöitä ja sekasikiöitä. Marvel yhtiön toimittaja-käsikirjoittaja Stan Leen oivallus oli yhdistää nämä kaksi genreä. Niin syntyivät X-men, Hämähäkkimies, Hulk….

———-

Tällä palstalla kerron hämäristä löydöistäni antikvariaattien hyllyiltä, esittelen kummallisia sarjakuvia, sarjakuvalehtiä ja -kirjoja. Joistakin voi löytää yllätyksiä, hyvään tai huonoon suuntaan. Voi olla että et ole koskaan kuullutkaan niistä, ja ehkä toivot ettet kuulisi nytkään. Ja kaiken lisäksi aina uusi ”löytö” esitellään joka kuukausi näin kuun alussa.