Uusia naamoja

Poikani Bremer

Naama Kustannus, 2007
ISBN 978-952-99845-0-3
B4, 154 sivua.
15 euroa

Tekijät: Antti Kiro, Hertta Nilsson, Jani Pellonpää, Janne Korpinen, Janne Luokkanen, Juuso Tervo, Kaisa Lepistö, Karri Lehtonen, Kaskiset, Lauri Hirvonen, Mari Ahokoivu, Miia Ahola, Olli Hietala, Rami Selin, Terhi Ahola, Warda Ahmed, Ella Peltonen ja Harri Filppa

Suomalaiset sarjakuva-antologiat ovat viime vuosina jääneet vähiin; omakustanteiden määrä on vähentynyt sitä mukaa, kun jokainen kynnelle kykenevä on perustanut nettisivut tai sarjisblogin. Muutamalla epäsäännöllisen säännöllisellä pienkustanteella, kuten Glömpillä ja Laikulla, on vakiintuneet tekijänsä ja hioutunut profiilinsa, johon keltanokilla ei ole asiaa. Poikani Bremer antaa nuoremman polven tekijöille (mikä tarkoittaa tässä aika laveaa haitaria, jostain 17:sta melkein kolmeenkymppisiin) mahdollisuuden päästä framille ihan mustaa paperilla, uhkeassa b4-koon albumissa. Piskuinen Naama Kustannus on urheasti julkaissut hulppean paketin sekalaista seurakuntaa – 150 sivua, parisenkymmentä tekijää, hyvin erityylisiä sarjakuvia, erilaisissa kehityksen vaiheissa. Mitään yhdistävää johtolankaa tai teemaa on turha hakea, luvassa on pyörryttävä kavalkadi mitä erilaisimpia täräyksiä.

On yllätys, että nuorta polvea edustavassa julkaisussa loistavat poissaolollaan niin 2000-luvun populaarikulttuuri, mangavaikutteet, digitaaliset työskentelymetodit, internet kuin seksuaalisuuskiin. Väkivaltaa ja viinaakin on vain nimeksi. Sen sijaan tarjolla on useampikin historiasta ja kansanperinteestä ponnistava sarjis, tukuittain surrealismin lentoa, ja parodista otetta – kristillisiä arvoja pistetään naurunalaiseksi, yhteiskunnallinen kritiikki jää muutoin varsin vähälle. Ihmissuhteiden ruotimisessakaan ei jotenkin päästä vereslihalle asti, Mari Ahokoivun sarjakuvassa kylläkin sananmukaisesti luihin ja ytimiin.

Sarjakuva on mainio ilmaisumuoto siinä, että jokaisen kädenjälki on omansa – tapa piirtää ja kertoa tarinaa ilmentävät jo itsessään jotain aiheellista tekijästään. Mutta se ei tietenkään riitä: kulttuurinharrastajat ovat tottuneet viimeisteltyjen taide- ja viihdenautintojen kuluttamiseen, Poikani Bremerissä kyse on kuitenkin jostain raakilemaisemmasta : albumin töistä leijonanosa on spontaanisti, paljolti ilman luonnostelua tai suunnittelua, syntyneitä rykäyksiä – huolitellummissakin sarjoissa tarina on ladottu paperille sellaisena kuin se on mieleen välkähtänyt, draaman kaari on tehnyt tietä surreaaliselle hupsuttelulle.

Poikani Bremer osoittaa mikä suomalaisessa sarjakuvakentässä on sekä hienoa että ongelmallista –sarjiksien heterogeenisyys kumpuaa rohkeasta ja laaja-alaisesta skenestä, jossa jokainen saa jalostaa juuri omaa juttuaan, tarvitsematta vääntää itseään tiukkaan muottiin tai formaattiin, mutta toisaalta tuntuu, että tekemisen vapaus johdattaa tekijät päästämään itsensä turhan helpolla. Antologian tekijöissä on suuri määrä potentiaalia, mutta on selkeää, kuinka porukka hyötyisi rakentavasta kritiikistä ja perusasioiden selvittämisestä, ja pienellä piiskauksella albumin taso olisi voinut ollut ihan toista luokkaa.

Saattaa olla, että albumin tekijöistä kovin monella ei ole vakavia suunnitelmia tai kunnianhimoa sarjakuvan saralla, mutta niiden tekijöiden, jotka hommaa haluavat jatkaa, toivoisi saavan jostakin paitsi kannustusta, myös kriittisiä eväitä ilmaisun kehittämiseen. Toivoa sopii, että Naama Kustannuksen löyhä yhteisö motivoi osaa lupaavista tekijöistä määrätietoiseen työhön, seuraava antologia voi jo räjäyttää pankin.

Naama Kustannuksen vastaaville voi toivottaa huolellisuutta: paitsi että tarinat vilisevät kielioppivirheitä, myös teostietoihin niitä on eksynyt, lähtien ensimmäisen sivun ”Hyvällä ammatti taidolla” –tokaisusta. Ison julkaisuformaatin järkevyyttä ja käytännöllisyyttä ei ole loppuun asti mietitty, koko on maksettu hieman kehnossa paperilaadussa. Graafisessa suunnittelussa kannattaa skarpata.

Keskustelua Poikani Bremer -albumista Kvaakissa.