Voimakaksikko Jeph Loeb ja Tim Sale

Jeph Loeb ja Tim Sale ovat kansainvälisesti arvostettuja sarjakuvantekijöitä, jotka ovat erikoistuneet eri supersankareiden alkuvaiheiden kuvaamiseen. Suomessa heiltä on julkaistu jo muutama tarina, mutta hienoimmat saavutukset odottavat vielä julkaisuaan. Kvaakkilaisten iloksi ja sivistyksen lisäämiseksi tässä lyhyt oppimäärä parivaljakon tekeleistä erään lukijan näkökulmasta.

Lepakkomiehen halloween

Joseph
Joseph ”Jeph” Loeb III

Se taisi olla vuosi 1995, kun kantadivarini hyllyyn ilmestyi Jeph Loebin ja Tim Salen taiteilema Batman-albumi Ghosts. Innokkaana Batman-fanina en tietenkään voinut jättää sarjakuvaa ostamatta ja kotia päästyäni luin sen samoin tein. Aluksi Salen taide näytti kolkolta ja oudolta enkä siitä oikein innostunut. Erityisesti vierastin Pingviinin hahmoa, joka poikkesi valtavasti Norm Breyfoglen näkemyksestä ja tuohon aikaan olin vielä vahvasti sitä mieltä, Breyfogle on bat-piirtäjien kuningas. Luettuani tarinaa pidemmälle totuin Salen tyyliin, mutta tarina oli vain muunnelma Saiturin joulusta, joten se ei tehnyt minuun lähtemätöntä vaikutusta. Lukemisen jälkeen laitoin sarjakuvan kirjahyllyyni, ja sinne se unohtui useammaksi vuodeksi.

Seuraavan kosketuksen Loeb/Sale-kaksikon tuotantoon sain ostaessani Batman: Haunted Knight – kokoelman, johon oli koottu herrojen kaikki kolme halloween-tarinaa. Taaskaan en kiinnittänyt huomiota tekijöihin, sillä tuolloin vielä ostin kaikki Batman-sarjakuvat, jotka käsiini sain. Albumi siis sisältää vuosina 1993-1995 tehdyt halloween-spesiaalit: Fears, Madness ja Ghosts. Ensimmäisten sivujen ajan taas vierastin Salen kynänjälkeä, mutta tarinan viedessä minut mukanaan, huomasin kuvan ja tekstin tukevan toisiaan täydellisesti. Aloittaessani kolmatta tarinaa se tuntui tutulta ja jossain vaiheessa tajusin, että tämä tarinahan löytyy jo hyllystäni. Luettuani Fears– ja Madness-tarinat ymmärsin miksi Loebin ja Salen yhteistyö ei ollut kolahtanut minuun ensimmäisellä kerralla. Ghosts ei yksinkertaisesti yllä noiden kahden muun tarinan tasolle. Nyt olin kuitenkin vakuuttunut, että näiden herrojen tekemisiä pitää pitää silmällä.

Tim Sale
Tim Sale

Vuonna 1998 odotukseni palkittiin, kun The Long Halloween julkaistiin. Tämä 13 lehden mittainen tarina kertoi Batmanin alkuvuosista ja Kaksikasvon syntymisestä. Tarina alkaa siitä mihin Frank Millerin Ensimmäinen vuosi jäi ja se on film noir –tyyppinen dekkaritarina, jossa Batman metsästää Holidayksi nimettyä murhaajaa. Nimensä murhaaja on saanut siitä, että hän iskee vain juhlapyhinä. Tarina sisältää kaikkea mahdollista: jännitystä, toimintaa/väkivaltaa sekä tietysti romantiikkaa. Tarinasta voi myös poimia sellaisiin elokuvaklassikoihin kuin Uhrilampaat ja Kummisetä. Monista aineksista huolimatta ei synny sillisalaattia vaan Loeb ja Sale onnistuvat kertomaan tarinan, joka nousee kevyesti parhaimpien Batman-tarinoiden joukkoon. On uskomatonta miten he ovat saaneet hahmoistaan niin uskottavia todellisia (siis supersankariasteikolla). Mafiosot sekä kuulostavat että näyttävät mafiosoilta, ja mielipuolet mielipuolilta. Jos hahmoista on onnistuttu tekemään normaalia uskottavampia, niin sama koskee väkivaltaa. Tappeluissa riittää vain muutama isku, kun tuloksena on jo verisiä naamoja ja murtuneita raajoja. Minusta tämä oli virkistävää vaihtelua supersankarisarjakuvissa, sillä yleensä pahista pitää heittää vähintää maailmankaikkeudella, jotten sen vauhti hidastuisi edes hetkeksi. Ainut häiritsevä asia The Long Halloweenissa on henkilöesittelyiden runsas toistaminen. Jos tarinan lukee lehti kerrallaan, niin tämä tuskin häiritsee, mutta jos tarinan lukee lähes yhdeltä istumalta, niin toistoa ei voi olla huomaamatta.

The Long Halloween sai jatkoa 2000-luvun alussa, kun Dark Victory ilmestyi. Dark Victory on hyvin samankaltainen kuin The Long Halloween. Tämäkin tarina koostuu 13 osasta (+ prologi) ja siinä jahdataan sarjamurhaajaa. Tällä kertaa murhaaja saa nimekseen Hangman, murhatavan ja murhapaikalle jätettyjen vihjeiden perusteella. Vaikka Dark Victory kuulostaa saman idean pyörittämiseltä, niin se kuitenkin jatkaa oivallisesti Batmanin tarinaa siitä mihin The Long Halloween jäi. Jälleen kerran henkilöhahmot ovat uskottavia ja tarinankerronta toimivaa. Robinin syntytarinakin käsitellään tyylikkäästi, toisin kuin Frank Millerin ja Jim Leen viimeisimmässä kyhäelmässä (All Star Batman and Robin), jonka alusta saimme ihan suomeksikin ”nauttia”. Sale osaa tehdä tunnelmallisia kuvia, jotka ovat kaunista katseltavaa, mutta kuitenkin ne keskittyvät juonen kuljetukseen. Ja mikä parasta Sale osaa piirtää erinäköisiä ihmisiä, joten henkilöhahmot on aina helppo tunnistaa. Tämän luulisi olevan itsestään selvyys sarjakuvissa, mutta valitettavasti sitä se ei ole.

Batman tulee ja rökittää!
Batman tulee ja rökittää!

Loebin ja Salen viimeisin yhteistyö on Catwoman: When in Rome. Tarina sijoittuu ajallisesti Dark Victoryn sisälle ja se kertoo Kissanaisen seikkailuista sillä aikaa, kun Batman metsästää Hangmania. Albumin tarina ei ihan yllä The Long Halloweenin ja Dark Victoryn tasolle, mutta Salen kuvitus on aivan loistavaa. Hän on onnistunut tekemään Selina Kylestä (Kissanainen) niin viettelevän ja seksiä tihkuvan, että itsekin häneen retkahdin. Salen Selina pesee jopa Frank Chon kaunottaret himoittavuudessa, ja parasta on, että hahmo ei ole vain kaunis kuori, vaan hän on vahva, itsenäinen ja tyylikäs, joten ihastumisesta ei tule niin pervo olo. Pelkästään jo Selinan olemus tekee tämän sarjakuvan lukemisen arvoiseksi.

Teräsmies ja kolme väriä

Batman-sarjakuvien lisäksi tämä voimakaksikko on työstänyt nostalgisia versioita muiden tunnettujen sankareiden syntyvaiheista. Ensimmäisenä valmistui Teräsmies – Neljä vuodenaikaa. Tämä suomeksikin julkaistu tarina kertoo Teräsmiehen idyllisestä nuoruudesta Smallvillessä ja muutosta Metropolikseen. Tarina ei ole mikään supersankarirymistely vaan seesteinen kuvaus nuoren miehen rakkauselämästä ja oman paikkansa löytämisestä. Tietenkin tarinassa on myös toimintaa, mutta pääpaino on Clark Kentin tunne-elämän kuvauksella. Itse en ole oikein koskaan innostunut Teräsmiehestä, sillä hänen täydellinen olemuksensa on tehnyt hänestä liian puhtoisen ja mielenkiinnottoman. Olikin mukava huomata, että Teräsmies on rakkauden saralla yhtä hukassa kuin kaikki muutkin.

Naiskauneutta Salen malliin
Naiskauneutta Salen malliin

Seuraavaksi Loeb ja Sale ottivat käsittelyynsä Hämähäkkimiehen. Syntyi Hämähäkkimies: Sininen, joka julkaistiin Suomessa hienona kovakantisena laitoksena. Tässäkin tarinassa keskitytään päähenkilön tunne-elämään ja rakastamisen vaikeuteen. Sale tekee jälleen hienoa jälkeä, mutta tarina ei oikein imaissut minua mukaansa. Syynä saattaa olla myös olla päähenkilö, jonka seikkailut eivät koskaan kiehtoneet minua.

Väriteeman seuraava tarina oli Daredevil: Yellow. Taas käydään läpi sankarin alkutaivalta keskittyen hänen ihmissuhteisiinsa. Jälki on odotusten mukaisesti näyttävää ja tarinan lukee mielellään, vaikkei se mikään mullistava olekaan. Jotenkin Loeb vain osaa luoda uskottavan tunne-elämän supersankareillekin.

Tätä miestä ei kannata suututtaa
Tätä miestä ei kannata suututtaa

Viimeisin väriteeman tarina on Hulk: Gray. Jälleen kerran pääsemme lukemaan ”sankarin” alkuaikoihin ja rakastamisen vaikeuteen tai Hulkin tapauksessa voisi oikeastaan puhua rakastamisen mahdottomuudesta. Taas Loeb ja Sale käyttävät tuttua kaavaa, mutta jos siitä syntyy huomattavasti keskitasoa parempaa sarjakuvaa, niin miksi sitä muuttaisi. Hulkin seikkailuista en ole paljoa lukenut, joten en tiedä miten tämä tarina toimii niihin verrattuna, mutta kyllä tämä minuun upposi.

Muut työt

Jeph Loebin ja Tim Salen yhteistyö alkoi jo vuonna 1991. Silloin he olivat vielä tuoreita nimiä sarjakuvissa (Loebilla oli sentään meriitteinään niinkin hieno elokuvakäsikirjoitus kuin Arnold Schwartzeneggerin Commando), joten he pääsivät näyttämään kykynsä vähemmän tunnetun sankariporukan kanssa. Kahdeksanosaisen sarjan nimi oli tyhjentävästi Challengers of the Unknown Must Die! ja se kertoi tämän sankaripoppoon paluusta taisteluun pahuutta vastaan. Loebin ja Salen symbioosi haki tässä vaiheessa vielä muotoaan, joten tulos ei vastaa heidän viimeaikaisia töitään, mutta yllättävän hyvän tarinan he saivat keitettyä kasaan.

Herrojen toinen ”irrallinen” tarina julkaistiin tuoreeltaan Mega-Marvelissa 4/97. Se on Wolverinen ja Gambiitin yhteisseikkailu nimeltä Uhrit. Se ei kestä vertailua muihin parivaljakon töihin, ja epäilen, ettei se oikein menesty vertailussa myöskään X-miesten muiden seikkailuiden kanssa. Tarinan lukemisesta ei ole vuottakaan, mutta en enää muista siitä mitään, joten se ei todellakaan tehnyt lähtemätöntä vaikutusta. Se on kuitenkin hyvä muistutus siitä, että parhaimmatkin tarinankertojat epäonnistuvat joskus.

Luonnollisesti Loeb ja Sale ovat tehneet yhteistyötä myös muiden sarjakuvantekijöiden kanssa. Loebin tunnetuimpia töitä ovat Suomessakin julkaistut Batman: Hush, Superman/Batman sekä Supergirl ja The Witching Hour. Hush liikkui samoissa maisemissa kuin Loebin aiemmat Batman tarinat, mutta en tiedä johtuiko se kuvittajasta (Jim Lee) vai innottomasta käsikirjoituksesta vai molemmista, mutta tarina ei kolahtanut yhtä hyvin kuin The Long Halloween tai Dark Victory. Tuntui, että jutun ideana oli vain käydä läpi Batmanin tunnetuimmat vastustajat. Myös The Witching Hour –tarinassa on omat ongelmansa, mutta tällä kertaa kuvitusta ei voi syyttää, sillä Chris Bachalo tekee erinomaista työtä. Loeb ei vain saa noitatarinaansa sopivaa tunnelmaa taikka riittävää syvyyttä. Tuntuukin siltä, että Loeb on parhaillaan työskennellessään Salen kanssa.

Salen töistä muiden kirjoittajien kanssa minulla ei ole paljoa kokemusta, mutta kaikki jutut, jotka olen häneltä lukenut, ovat näyttäneet hienolta, vaikka tarinoissa ei välttämättä ole ihan samanlaista imua kuin Loebin kanssa tehdyissä. Salen kuvitusta voi löytää muun muassa Thieves’ World –sarjakuvista sekä Superman Confidential -lehden kuudesta ensimmäisestä numerosta, jotka ovat Darwyn Cooken kirjoittamia.

Lopuksi

Loebin ja Salen teosten julkaisu on saanut ihailtavan aloituksen Suomessa. Niin Hämähäkkimies: Sininen kuin Teräsmies – Neljä vuodenaikaakin julkaistiin tyylikkäinä kovakantisina laitoksina. Nyt kustantajilla olisi hyvä sauma julkaista herrojen parhaimmat teokset eli nuo Batman-tarinat. Juuri uudelleen julkaistun Millerin Ensimmäisen vuoden jatkoksi olisi hienoa saada The Long Halloween. Sen luulisi houkuttelevan niin vanhoja kuin uusiakin lukijoita Batmanin pariin.

Keskustele kolumnista Kvaakin foorumilla.